Menneiden viikkojen yhteenveto osa II

Kokemus nro 14: Venäläinen jääkiekko-ottelu
Sunnuntai-ilta olikin sitten vuorossa KHL:n ottelu CKA vastaan Metallurg Magnitogorsk. Olen käynyt kerran aikaisemmin katsomassa täkäläisen sarjan peliä Jaroslavlissa viime syksynä, mikä oli myös aikamoinen kokemus. Jaroslavlissa paikalliset jääkiekkofanit todella rakastivat suomalaisia - johtuen luultavasti Lokomotivea valmentavasta Kari Heikkilästä. Tämä rakkaus konkretisoitui sitten toisella erätauolla hallin ravintolassa, kun eräs mies sanaakaan sanomatta marssi eteemme ja alkoi laulaa maammelaulua. Pian koko ravintolan muutama satapäinen asiakaskunta kuunteli hiirenhiljaa laulua, johon tietysti mielihyvin liityimme. Esityksen päätyttyä yleisö puolestaan osoitti suosiotaan, pyrki tunkemaan kättelyetäisyydelle, räiski valokuvia ja luultavasti suurin osa paikallaolijoista halusi esittää oman tervehdyksensä kahdelle paikalle eksyneelle suomipojalle.

Täällä Pietarissa suomalaiset eivät saa aikaan ihan vastaavanlaista huomiota edes jäähallilla, mutta mielenkiintoinen kokemus tämänkertainenkin ottelu oli. Kun Jaroslavlin areenalla puitteet olivat oikeastaan yksi yhteen Hartwall- tai Länsi-Auto -areenan kanssa, Pietarin Jubileum-areena oli puolestaan hieman vanhempi halli. Kaupungista löytyy myös modernimpi Ice-Palace, jossa paikallinen CKA pelaakin osan otteluistaan. Jo sisäänpääsy Jubileumille oli osoittautua vaativaksi tehtäväksi, koska viime hetkillä ennen ottelun alkua samasta ovesta oli pyrkimässä sisään muutamia kymmeniä innokkaita jääkiekon seuraajia. Ongelma ei ollut niinkään halukkaiden määrässä vaan siinä, että kaikki halusivat ovesta sisään juuri samalla hetkellä. Tungos olikin melkoinen ja kyynärpäitään sai käyttää tosissaan pysyäkseen edes pystyssä väkijoukon keskellä. Pelottavalta tilanne alkoi näyttämään silloin, kun huomasin joukon keskellä olevan myös muutamia pikkulapsia ja erään naisen kantavan pientä sylilasta mukanaan. Vahingoilta vältyttiin tässäkin tilanteessa ja pääsimme turvallisesti halliin juuri parahiksi kuuntelemaan kansallislauluja.

Itse ottelu oli puolestaan venäläisen taitokiekon ylistystä alusta loppuun. Suomalaisilla puukäsillä varustettu entinen vasen pakki ei voi kuin ihmetellä sitä taitoa, joka kentällä liikkui! Sitä on turha edes pyrkiä kuvailemaan. Äärimmäisestä teknisyydestään huolimatta tämäkin peli osoitti kuitenkin sen, mikä saa yleisön todella syttymään. Kolmannessa erässä suomalaisillekin tutuksi tullut Maxim Sushinsky taklattiin melko rumasti keskialueella ja kotijoukkueen tähtihyökkääjä jäi tuskaisen näköisenä pitelemään polveaan jään pintaan. Seurauksena oli melkoinen torikokous, jonka päätteeksi miehestä otettiin mittaa naruneliöstä opituilla konsteilla. Mielenkiintoista oli myöskin se, että aktiivisimpana nyrkkisankarina kulmauksessa hääri hetki sitten jalkansa menettäneeltä vaikuttanut Sushinsky. Itseäni jäi ihmetyttämään myös se, että tilanteesta selvittiin pelkillä pikkukakkosilla ja Sushinskyn kympillä. Tämän kauden sääntöpainotukset ovat tosin itseltäni jääneet lukematta, joten luultavasti se sääntötuntemuksen puute sijaitsi jälleen kerran katsomossa eikä kentällä. Paikallista yleisöä asia ei jäänyt juurikaan kaivelemaan vaan tappelun jälkeen se todella heräsi eloon. Ei hallissa ollut tätä ennekään vallinnut mikään suomalainen tunnelma, mutta pieni nokkapokka nostatti tunnelmaa entisestään.

Kaukaloväkivaltaa venäläiseen tapaan


Sitten pohdittiin syylisiä, ja mikäli vaan kuulin oikein toinen, linjatuomareista sanoi tässä yhteydessä "mä en ainaka nähny mitä, ku oli välis".

Ihailtavaa pelissä olivat myös pelaajien suhtautuminen ja arvostus tuomareita kohtaan koko pelin ajan. Kentällä ei näkynyt yhtään ainutta perässähiihtäjää tai sosiaalisesti yliaktiivista pelaajaa, vaan jokainen tuomio ja tuomarin ratkaisu hyväksyttiin sellaisenaan, minkä jälkeen keskityttiin taas seuraavaan jalkakikkaan tai neppiin. Myöskään usein kritisoitua - ja ainakin Suomessa vierailleille venäläisjoukkueille tyypillistä - mailapeliä tai käsille hakkaamista ei näkynyt. Ainoa mitä pelistä jäin kaipaamaan oli juuri ne taklaukset, kulmaväännöt ja maalineduskahinat, jotka tunnetusti loistivat poissaolollaan venäläisestä kiekkoilusta. Lopputulos 3-0!

Kokemus nro 15: Miestenpäivä
Maanantai oli Venäjällä yleinen juhla- ja vapaapäivä. Tällä kertaa juhlan aiheena olivat miehet. Alunperin juhlaa on vietetty isänmaanpuolustajien ja sotilaiden kunniaksi, mutta myöhemmin päivä on muuttunut kaikki miehet käsittäväksi juhlaksi. Juhlan kunniaksi asuntolan tytöt olivat järjestäneet miehille herkullisen illallisen kakkoskerrokseen ja naiselliseen tapaan juhlapaikalla oli panostettu myös koristeluun. Alkupuheita lukuun ottamatta juhla noudatteli melko perinteistä asuntolabileiden kaavaa: seurustelua, musiikkia, tanssia, laulua, ruokaa, juomaa jne. Kokemuksena juhla oli mukava, vaikka en sitä niin omakseni tai mitenkään erityiseksi osannutkaan kokea. Tämän maan puolustukseen, kun en juuri ole osallistunut ja suomalaista vastinetta eli isänpäivääkään en ole (onneksi) vielä joutunut viettämään juhlasankarin roolissa.

Miestenpäivän juhlakattaus

Kuusipäiväisen viikonlopun jälkeen olikin sitten aika pyrkiä taas "normaalin" rytmiin, luennoille, salille ja opintojen pariin. Rytmin löytämiseksi tosin tarvittiin jälleen kerran jo aikoja sitten hyväksi havaittu vippaskonsti eli yhden yön totaalinen skippaaminen, joten tiistain ja keskiviikon välinen yö kuluikin erinäisissä hyödyllisissä ja vähemmän hyödyllisissä askareissa. Viikon pakolliset yllätysbileet koettiin sitten keskiviikkona, kun romanialainen Julian tuli iltayhdeksän aikaan ihmettelemään mikseivät suomalaiset osallistu hänen läksiäisiinsä. Suomalaiset taas ovat tunnetusti ystävällistä ja lojaalia kansaa, joten pitihän siellä kolmoskerrokset tilaisuudessa käydä väsymyksestä huolimatta pikaisesti näyttäytymässä.

Torstain mukavinta antia oli puolestaan, kun hyvä ystäväni Anne saapui tänne työreissulle ja kävimme illalla yhdessä syömässä. Edellisestä kohtaamisesta olikin ehtinyt vierähtää jo tovi. Ilta oli mukava ja tervetullutta vaihtelua keskiviikon läksiäisten jälkeen. Illan erikoisuutena voitaneen pitää yli-innokasta ja yliaktiivista tarjoilijaa, joka ehti käydä kyselemässä juomatilauksiamme kahteen otteeseen, ruokatilausta kolmeen kertaan ja pääruuankin nopea tarjoilijamme ennätti kantaa viereiseen pöytään odottamaan hyvissä ajoin ennen alkukeittojen loppumista. Ruoka oli kuitenkin hyvää ja sitä oli riittävästi!

Kotimatkalla saattaessani Annea hänen hotellilleen kohtasimme jälleen kerran suurta suomalaisrakkautta. Heilutellessani kättäni Nevskin reunalla potentiaalisille takseille paikalle pysähtyi melko nopeasti paikallinen Opel. Hintaneuvotteluiden lähtötilanteessa olivat vastakkain minun esittämäni 150 ruplaa ja kuskin vaatima 400 ruplaa. Yhteisymmärrystä ei kuitenkaan tuntunut löytyvän, joten kiitin ja suljin auton oven valmiina tähyilemään seuraavaa kulkupeliä. Kuski kuitenkin päätti vielä avata oven ja kysyä mistäpäin matkalaiset ovat kotoisin, koska venäjäni ei tainnut kuulostaa hänen korvaansa natiivin puheelta. Kun kerroin olevamme Suomesta, kuskin reaktio oli "Aaa, Suomi, Finljandii! Come in let's go!" Varmistin vielä hinnaksi sen 150 ja hyppäsimme kyytiin. Perille päästyämme Anne koitti tarjota kuljettajallemme maksua kyydistä, mutta vastaukseksi saimme kuulla, ettei meidän tarvitse maksaa, koska olimme Suomesta. Matkan aikana käydyn keskustelun perusteella oli selvinnyt, että kaveri oli työskennellyt jossakin suomalaisessa yrityksessä ja jäänyt sitten työttömäksi muutamia viikkoja aikaisemmin. Nyt hän ajeli pitkin Pietarin katuja kerätäkseen itselleen tuloja. Tästä huolimatta suomalaisten rahat eivät kelvanneet hänelle maksuksi; hänelle oli kunnia kyyditä meitä!

Kokemus nro 16: Venäläiset tykkäävät pääsääntöisesti suomalaisista
Kuten jo mainitsemaani Jaroslavlin jääkiekko-ottelu ja tämä työtön taksikuski osoittavat suomalaisia ja Suomea todella arvostetaan täällä itäisen rajan takana. Poikkeuksiakin varmasti löytyy, mutta pääsääntöisesti suomalaiset ovat täällä pidettyä kansaa. Usein venäläiset myös haluavat osoittaa tämän arvostuksensa, jolloin matkaaja voi vaan jäädä ihmettelemään heidän ystävällisyyttään ja hyväntahtoisuuttaan. Oudoksi tilanteen tekee se, kun pohtii millaisiin asenteisiin ja ennakkoluuloihin venäläisiä kohtaan törmää hyvin usein kotoisessa Suomessa.

Viikon päätteeksi olikin sitten vuorossa perjantain aamuluento venäläisestä poliittisesta järjestelmästä. Kurssia luennoi professori Dimitri Gavra, jolta ei kokemusta tästä aihealueesta puutu. Tälläkin hetkellä hän toimii venäjän hallituksen jonkinlaisena konsulttina tai neuvonantajana, minkä lisäksi näkemystä on kertynyt muun muassa edesmenneen presidentti Boris Yeltsinin kansliasta 90-luvun alusta lähtien, jolloin nykyvenäjää alettiin rakentaa ajoittain melko veristenkin vaiheiden kautta. Oman kertomuksensa mukaan Gavra istuskeli vuonna -93 juuri Yeltsinin kansliassa, kun valtansa menettämistä pelännyt valtionpäämies antoi käskyn avata panssarivaunuilla tuli kohti parlamenttirakennusta. Eränä merkkinä Gavran nauttimasta arvostuksesta voitaneen pitää myös median osoittamaa kiinnostusta häntä kohtaan. Menneenä viikonloppuna tällä Pietarissa pidettiin paikallisen parlamentin vaalit, joihin liittyen paikallinen televisio keskeytti perjantain luentomme kahteen otteeseen saadakseen luennoitsijaltamme kommentteja vaalien alla.

Luennon päätyttyä minä puolestani suuntasin televisiokameroiden keskeltä henkilökohtaiseksi oppaakseni lupautuneen Marinan kanssa kohti Eremitaasia. Erinäisistä syitä en ollut vielä koskaan aikaisemmin ennättänyt tuonne yhteen maailman suurimpaan taide- ja kulttuurihistorialliseen museoista. Oli jo korkea aika poistaa tuo aukko vajavaisesta sivistyksestäni. Eremitaasi on kylläkin niin valtavan kokoinen paikka, ettei yksi käyntikerta tee vielä ihmeitä ja katsottavaa riittää tämän jälkeenkin lukuisille käynneille. Marina on harrastanut taidemaalausta jo vuosia, vaikka opiskeleekin rahoitusta täällä Finecillä, ja hänen tietämyksensä aihealueesta olikin itseeni verrattuna hieman eri tasolla. Vähän väliä sain korvat punaisena tunnustaa tietämättömyyteni ja kysellä ”kukas se sellainen kaveri sit taas olikaan”. Ilman Marinaa kierros olisikin ollut kirjaimellisesti helmiä sialle! Kolmetuntisen kierroksemme aikana ihmettelimme mm. Rembrandtin, Michelangelon, Da Vincin, Rodinin, Monen, Renoirin, Van Goghin ja Gauguinin töitä sekä tsaarin-aikaisia arvoesineitä ja egyptiläisiä muumioita ym. historiallisia esineitä.

Kokemus nro 17: Hermitage
Valtavan kokoinen ja kaunis rakennus, joka pitää sisällään mittaamattoman arvokkaita ja mielenkiintoisia kokoelmia. Tietenkään kaikki näyttelyesineet eivät jaksa kiinnostaa, eikä kaikkiin ole edes mahdollisuutta tutustua, mutta tämä museo saa kyllä pienen suomalaisopiskelijan tuntemaan itsensä niin ajallisesti kuin fyysisestikin pieneksi.

Eräs lukuisista Eremitaasin saleista


Ranskalaisen taidemaalarin Claude Monetin (1840-1926) teos Nainen puutarhassa (1867)


Taka-alalla tsaarin-aikainen valtaistuin ja edessä itse tsaari



Viikonlopun toinen mielenkiintoinen kulttuurielämys sijoittui sunnuntaille, kun Anna ja Dasha olivat lupautuneet käyttämään meitä Pietarin eteläpuolella sijaitsevassa Puhskinan kaupungissa. Nimensä kaupunki (aikaisemmin Tsarskoe Selo) on saanut kirjailija Aleksander Pushkinin mukaan. Kaupungissa sijaitsee myös Katarina II palatsi, jossa kävimme kierroksella. Taas kerran sai suomipoikien päät pyöriä ihmetellessä sitä loistoa ja ylväyttä, jonka palatsi piti sisällään! Ratkiriemukas reissu päättyi myöhemmin iltapäivällä keilaradalle, jossa taas kaadettiin innokkaasti - siis keiloja.


Kirjoittaja huokaa syvään ja toivoo sekä itsensä että mahdollisten lukijoidensa puolesta, ettei enää tämän jälkeen joudu muistelemaan yli kahden viikon takaisia tapahtumia kirjoituksissaan.

Loppuviikon aikana kirjoittaja tulee istumaan yhteensä 54 tuntia venäläisessä junassa matkalla Murmanskiin ja sieltä takaisin, joten seuraavaa päivitystä voinee odotella ensi viikolla. Etukäteen ajateltuna voisi olettaa kokemusvaraston karttuvan myös tällä reissulla...

Menneiden viikkojen yhteenveto osa I

Viimeksi käsitellyistä tapahtumista onkin ehtinyt jo kulua yli kaksi viikkoa, minkä jälkeen on taas sattunut ja tapahtunut monenmoista. Aika ei kuitenkaan tunnu riittävän kaikkien yksityiskohtien seikkaperäiseen kuvailemiseen, joten koitanpa kuroa aikaa umpeen ja esittää lyhennetyn version viime viikkojen pääkohdista.

Edellislauantaiaamuna tapahtuneen kotimatkaselkkauksen jälkeiseksi illaksi ystävämme Dasha oli kutsunut suomipojat istumaan iltaa kotiinsa. Mukana menossa olivat siis kirjoittajan lisäksi Eero, Kalle, Matti, Pekka, Jussi ja Atte sekä Dasha, Anna ja Dashan sisko Tanja. Myöhemmin seuraan liittyi vielä pari Dashan kaveria (se nimi muisti on näköjään melko huono täällä ulkomaillakin). Pääsimme siis tutustumaan oikeaan venäläiseen kotiin ja viettämään lauantai-iltaa venäläisittäin. Ilta olikin ratkiriemukas, seura hyvää, ruoka maukasta ja juotavaa sopivasti.

Ensivaikutelma venäläisestä kodista oli hyvin koristeellinen ja lämmin. Kodin sisustamisessa oli selvästikin nähty vaivaa ja siitä oli haluttu tehdä asukkaidensa näköinen. Asunto ei ollut pinta-alaltaan mitenkään suuri nelihenkiselle perheelle, johon siis kuuluu kaksi täysi-ikäistä tyttölasta, mutta käytettävissä oleva tila oli hyödynnetty tehokkaasti. Kodikkuutta ja lämpöä kotiin toivat monet koriste- ja muistoesineet sekä kuvat ja taulut, joita oli aseteltu niin seinille kuin pöytätasoille. Kodin värimaailma oli suomalaisen mittapuun mukaan melko kontrastinen, mutta luultavasti venäläisittäin hyvinkin tyypillinen.

Kokemus nro 12: Vesipiippu ja makutupakka
Itselleni täysin uusi kokemus illan aikana oli vesipiippu, jossa poltettiin erilaisia makutupakoita mm. banaanin- ja mansikanmakuista tupakkaa. Normaalisti en polta koskaan ja suhtaudun ylipäätään tupakointiin - siis savulliseen sellaiseen - melko kriittisesti, mutta tällä kertaa päätin lopulta maistaa tuota mansikkaista makutupakkaa. Toimitus tapahtuu asettamalla epämääräisen näköinen mössö, eli tupakka, pieneen kuppiin piipun päälle. Tämän jälkeen kuppi suljetaan foliolla, johon on tehty pieniä reikiä. Lopulta folion päälle asetetaan hehkuva hiili, jonka jälkeen piippu onkin käyttövalmiina. Poltettaessa savu kulkee piipun pohjalla olevan maidolla (kyllä maidolla) täytetyn astian kautta pitkään letkuun, jonka päässä olevasta suuttimesta polttaja piippua imee. Kokemuksena tuo vesipiippu ei ollut mitenkään erikoinen ja polttaminen maistui lähinnä siltä kuin olisi hengittänyt lievästi mansikan makuista vesihöyryä. Mitään huomattavia vaikutuksia tai tuntemuksia polttamisesta ei myöskään seurannut - toisin kuin esimerkiksi tavallisen tupakan aiheuttama huimaava tunne. Mainittakoon tässä yhteydessä nyt vielä väärinkäsitysten välttämiseksi, ettei kyse siis ole millään tavalla huumaavasta tai kielletystä aineesta. Vastaavaa toimintaa harjoitetaan myös Suomessa, joskin täällä makutupakointi on huomattavasti yleisempää. Pietarissa myös monet ravintolat tarjoavat vesipiippuja ja erilaisia makutupakoita asiakkailleen.

Hookah eli vesipiippu

Seuraavan viikon alkupuoli kului pääasiassa opiskeluiden, saliharrastuksen ja erilaisten teknisiin laitteisiin liittyvien haasteiden parissa. Urheilu täällä itäisessä naapurissa on tähän mennessä jäänyt pelkästään salilla käynnin varaan eikä esimerkiksi lenkille ole juurikaan asiaa, koska kaupungin kadut eivät ole tällä hetkellä kummoisessakaan juoksukunnossa. Muutaman kerran olen koittanut juosta salille jäisiä jalkakäytäviä pitkin iltaruuhkan aikaan, mutta tämä laji sijoittunee vaarallisuudessaan jonnekin base-hypyn ja vapaasukelluksen välimaastoon. Sulkapallo- ja tennisvuoroja varmaan saisi varattua ihan kohtuuhintaan, mutta sen paremmin en ole niihin vielä ehtinyt perehtymään. Uimahallikin lähistöltä ilmeisesti löytyisi, mutta sekin on jäänyt vielä kokeilematta.

Asuntolamme wlan-verkon ominaisuuksista johtuen tarkoituksenani oli siirtää gradu-projektini paikalliseen kirjastoon ja toivoa tekniikan toimivan siellä paremmin. Luulo ei taaskaan ollut tiedon väärtti! Sama tietoliikenneporttiongelma, mikä teki työskentelyn asuntolalta käsin mahdottomaksi, ilmeni myös kirjaston verkossa ja JYUn sivuille tai palvelimille oli turha ottaa yhteyttä. Ei auttanut kuin ottaa sanakirja kauniiseen käteen ja lähteä tutustumaan paikalliseen tietohallinto-osaston. Kolmen kirjastovirkailijan kanssa keskusteltuani minut esiteltiin Anton nimiselle tietotekniikan opiskelijalle, joka työskentelee yliopistomme tietohallinnossa harjoittelijana. Antonin englanninkielen taito oli melko hyvä, joten venäjänkielinen tietotekninen sanavarastoni jäi vielä odottamaan kehittymistään. Anton olikin suureksi avuksi ja pääsimme oikean henkilön juttusille marssittuamme läpi sokkeloisten käytävien suoraan hermokeskukseen. Täällä ratkaisu ongelmaani löytyikin yllättävän helposti: minua vain pyydettiin listaamaan ne kaikki osoitteet, joihin haluaisin päästä, sekä portit, jotka tulisi avata. Jätin listani vallan ytimeen ja muutaman tunnin kuluttua JYUn kotoisat palvelut olivat taas ulottuvillani! Jäin vain miettimään olisikohan vastaava ongelma ratkennut ihan yhtä yksinkertaisesti Jyväskylässä. No, kaikkeen tähän oli kuitenkin kulunut jo sen verran aikaa, että päivä oli menetetty varsinaisen työskentelyn osalta, mutta olinpahan taas askeleen lähempänä varsinaista työn aloittamista. Ehkä jo seuraavana päivänä...

Seuraavan aamun teknologiapähkinä liittyikin sitten puhelimiin, ja aamun piristykseksi huomasin puhelimeni olevan rikki. Soittaminen ja vastaaminen kyllä onnistui, mutta tekstiviestien kirjoittaminen tai lukeminen ei. Myös puhelinmuistio oli pois käytöstä. Virta pois, virta päälle: ei apua. Akku irti: ei myöskään vaikutusta. Tehdasasetusten palauttaminen: yhtä tyhjän kanssa. Ratkaisua ei tuntunut löytyvän myöskään internetin kaikenkattavan tietomassan seasta: kyseinen ongelma oli sille tuntematon. Viimeiseksi vaihtoehdoksi jäi puhelimen ohjelmiston päivittäminen, mikä ei taasen onnistu OS X -käyttöjärjestelmällä varustetuilla koneilla vaan hommaan tarvittiin Windowsin pyörittämä Nokian PC Suite -ohjelmisto. Sivumennen sanoen tässä kohtaa kotimaisen matkapuhelinvalmistajan pisteet tippuivat melko roimasti, koska jouduin nielemään ylpeyteni ja turvautumaan niin monesti pilkkaamaani vaimon pc-koneeseen. Ohjelmistopäivitys kuitenkin auttoi ja taas yhden päivän vaatineiden tietoteknisten taisteluiden lopputuloksena olin saanut lähes uuden puhelimen. Päivitys piti sisällään nimittäin moni uusia ominaisuuksia ja hienoja toimintoja! Gradu vaan jäi jälleen kerran kakkoseksi.

Loppuviikko pitikin sitten sisällään luentoja ja lukuisia illanistujaisia. Keskiviikkona oli melko perinteinen ja rauhallinen asuntolailta neukkusamppanjan parissa, torstaina saksalaisen Marian läksiäiset, perjantaina istuttiin suomalaisten kanssa iltaa Josefiinan luona ja leivottiin laskiaispullia, lauantaina oli lauantai-ilta, sunnuntaina CKAn ja Metallurg Magnitogorskin välinen jääkiekko-ottelu ja lopulta kuusipäiväinen viikonloppu huipentui maanantaina vietettyyn venäläiseen miestenpäivään.

Laskiaispullia suomalaisittain

Kokemus nro 12: Venäläinen yleisöluistelu
Lauantain ohjelmaan kuului mm. venäläinen yleisöluistelu, joka eroaa melko tavalla suomalaisesta vastineestaan. Ensimmäinen eroavaisuus oli havaittavissa jo tapahtuman ajankohdassa täkäläisen vuoron alkaessa puolenyön aikaan ja päättyessä aamulla kello viisi. Paikan päältä vuokrattiin myös luistimia, joihin mekin turvauduimme, koska omat luistimet eivät sisältyneet kenenkään matkavarustukseen. Pukuhuoneita ei luistelijoita varten ollut käytössä vaan luistimet vaihdettiin katsomossa, jossa koin illan ensimmäisen järkytykseni katsellessani ihmisten juoksentelua luistimet jalassa pitkin betoniportaita! Itse pidin vuokraamiani luistimia kuitenkin siinä määrin arvossa, että kapusin kiltisti vaihtoaitioon vaihtamaan luistimet jalkaani. Olin ainoa. Lopulta päästiin kentälle ja olin melko lähellä kaatua naamalleni ensimmäisellä potkulla. Kirosin, että oli tainnut jäädä teräsuojat luistimiin, koska niissä ei tuntunut olevan minkäänlaista pitoa. Teräsuojat eivät kuitenkaan kuuluneet varustukseen ja sain huomata, että edellinen vuokraaja ei ollut tainnut tuntea yhtä suurta kunnioitusta kyseisiä välineitä kohtaan kuin minä. Luistimilla oli luultavasti juostu vähintään puolimaraton hallin betoniportaissa eikä teroituskone tainnut olla vuokraamossa kovinkaan aktiivisessa käytössä. No, niillä oli mentävä mitä oli annettu.

Alkuhoipertelun jälkeen luistinten vaatima uusi luistelutekniikka alkoi löytyä ja pääsinkin niillä lopulta jonkinmoiseen vauhtiin. Muutaman kierroksen luistelun jälkeen sitten pamahti: hieman alle kaksi metrinen kaveri luisteli täydellä vauhdilla selkääni! Jos olisi ollut tuomaripilli matkassa, olisin pistänyt pelin poikki ja tuominnut kaverille 5+20 min. selästä taklaamisesta. Myös ryntäys, estäminen tai kohtuuttoman kova peli olisivat voineet tulla kysymykseen. Sen pahemmin tilanteessa ei kuitenkaan käynyt ja taklaajakin pääsi jatkamaan yöluisteluaan, kun oli kerännyt itsensä sekä varusteensa jään pinnasta.

Kohtapuoliin kaukalo alkoikin täyttyä samanlaisista lähes luistelutaidottomista venäläisistä nuorista, joiden luistimet olivat luultavasti samassa kunnossa kuin omanikin. Sen verran taitoa löytyi, että kaukalon suoralla osalla saatiin kerättyä vauhtia, mutta kääntyminen tai jarruttaminen - ainakin hallitusti - oli monelle ylivoimainen tehtävä. Varovaisen arvion mukaan kaukalossa viiletti parhaimmillaan noin 150-200 kappaletta näitä Paul Coffey:a. Muuten yleisöluistelun tunnelma oli kuin diskossa: hallin valot olivat normaalisti päällä (onneksi), mutta hallin kaiuttimet toistivat tuttuun tapaan kaikki 80- ja 90-lukujen uusimmat tanssihitit. Kahden tunnin luistelun jälkeen oli jäänajotauko, jonka aikana iloiset luistelijat siirtyivät taas betoniportaita pitkin katsomoon nauttimaan eväitään: olutta, tupakkaa, leipää ym. asiaan kuuluvia herkkuja. Meille riitti ensimmäinen osio ja poistuimme yön pimeyteen onnellisina siitä, että olimme vielä hengissä.

Vauhdin hurmaa, tiukkoja tilanteita ja tylsiä luitimia

Kokemus nro 13: Kaviaari- ja samppanja-aamiainen
Sunnuntaiaamun valjetessa olimme taas Hannen kanssa kahdestaan matkalla kohti kotia tutun ja turvallisen Marshtal-illan päätteeksi. Matkalaisia kuitenkin hiukoi pitkä yö, joten päätimme nauttia aikaisen aamupalan ennen kotiin menoa. Vaihtoehtoja matkan varrella oli lukuisia, mutta tunsimme tarvitsevamme jotakin hieman parempaa kuin herkullisen shaurma katugrillistä tai maukas pizza italialaisesta ravintolasta. Ainoaksi vaihtoehdoksi jäi siis yksi kaupungin arvostetuimmista hotelleista eli Grand Hotel Europe, joka sijaitsee vain kiven heiton päässä omasta Hotel Kanal Gribojedovasta. Kello oli puoli seitsemän ja aamupalatarjoilun alkuun oli vielä puolisen tuntia aikaa, joten ehdimme pikaisesti tutustua myös hotellin sisustukseen, oleskelutilassa soittajaansa odottavaan pianoon ja tilan akustiikkaan. Aamupalan alkaessa olimmekin jo hyvissä asemissa oven takana odottamassa ystävällistä ja palvelualtista henkilökuntaa. Itse aamupala oli varmasti maukkain, runsain ja arvokkain, mitä olen koskaan saanut, tai tulen ainakaan ihan vähään aikaan saamaan. Kaviaaria, samppanjaa (sitä ihan oikeata), hanhen maksaa, tuoreita marjoja ja hedelmiä, juustoja, leikkeleitä, mehuja, vesiä, erilaisia jogurtteja jne. jne. Niille, jotka eivät ole tottuneet pyörimään vastaavanlaisissa tilaisuuksissa kerrottakoon, että tämä oli siis vasta se alkupalapöytä. Lisäksi oli erikseen pöydät lämpimille ruuille, eri lihoille, kasviksille, leiville, juomille ja jälkiruuille. Ehkä jokin pöytä jäi vielä huomaamattakin.

Aterioinnin aikana ruokasalin hulppealla lavalla soitti nainen hillitysti harppua ja tarjoilija seisoi pöytämme välittömässä läheisyydessä valmiina korjaamaan käytetyt astiat pois ja tarjoilemaan kahvia. Ainoa negatiivinen puoli aamupalallamme oli se, ettemme pystyneet kommunikoimaan mukavan henkilökunnan kanssa ollenkaan: he eivät osanneet suomea ja me taasen emme ymmärtäneet sanaakaan mitään muuta kieltä kuin tuota pohjoisinta suomalais-ugrilaisen kieliperheen jäsentä. Kommunikointiyrityksen puutteesta henkilökuntaa ei voitane syyttää. Viestinnän melko laihaksi sisällöksi taisi kuitenkin jäädä ainoastaan se, että täysin kielitaidoton, mutta ystävällinen ja kiitollinen, suomalainen pariskunta saapui nauttimaan hotellinsa aamiaista aamuvarhaisella. Jostain syystä tuntuu, että Hannen kanssa aina sattuu ja tapahtuu, mutta tämä oli kyllä Kokemus isolla K:lla!

Ajasta

Edellisen kirjoituksen tapahtumista on ehtinyt nyt kulua reilut kaksi viikkoa ja monet varmaan epäilevätkin kirjoittajan sulkeutuneen aikaisempien kokemustensa seurauksena huoneeseensa pelosta täristen ja välttelevän uusia kokemuksia. Näin ei kuitenkaan ole onneksi päässyt käymään, vaan kuluneen kaksiviikkoisen aikana on ehtinyt tapahtumaan monenmoista mielenkiintoista ja kirjoittamisen arvoista. Ongelmana on kuitenkin ollut tämä ihmiskunnan määrittelemä 24-tuntinen vuorokausi ja sen täydellinen epäkäytännöllisyys. Olen jo kauan sitten havainnut, ettei oma sisäinen kelloni ole kykenevä synkronoitumaan niin sanottuun normaaliin vuorokausirytmiin, mutta täällä opiskelija-asuntolassa vaihto-opiskelijaelämän pyörteissä näiden kahden eri aikajärjestelmän välinen ero on kasvanut entisestään. Tilannetta ei juuria helpota, että ympärillä elää kymmeniä vastaavassa tilanteessa olevia opiskelijoita, jotka havaintojeni mukaan kärsivät samasta ongelmasta.

Normaipäivä Kanal Kribojedovan asuntolassa saattaakin siis alkaa siinä puolenpäivän paikkeilla tai mahdollisesti vielä pari tuntia myöhemmin riippuen siitä mihin aikaan päivän luento alkaa. Mikäli päivällä ei satu olemaan luentoja, alkamisajankohtaa voi vain arvailla. Usein se kuitenkin sijoittuu lähemmäs yhteiskunnallisen aikakäsityksen vangeiksi joutuneiden ihmisten päivällisaikaa kuin heidän aamupala-aikaansa. Herätyksen jälkeiset aamutoimet ovat nopea suihku ja kevyt aamupala (ei pakollinen), jonka jälkeen, monesti vielä puoliuninen, kirjoittaja löntystelee rappuset alas viidennestä kerroksesta ja suuntaa luennolle, jotka pidetään alle 100 metrin päässä asuntolasta sijaitsevassa rakennuksessa. Luennot kestävät useimmiten nelisen tuntia, jonka jälkeen onkin aika harkita päivittäisen ravinnon hankkimista. Vaihtoehtoja on kolme: kevyt välipala ja salille, tukevampi ateria omia ja vaimon kokinlahjoja hyödyntäen tai tutustuminen paikalliseen maksulliseen einestarjontaan jossakin kaupungin lukemattomista ravintoloista. Useimmiten valinta on osunut ensimmäiseen vaihtoehtoon, jota on sitten täydennetty myöhemmin "illalla". Ruokailun/urheilun jälkeen on toisinaan hieman aikaa paneutua kotitehtäviin ja kieliopintoihin, mutta aina tätä mahdollisuutta ei ole suotu johtuen melko runsaasta määrästä vapaa-ajanaktiviteetteja niin asuntolalla kuin kaupungissa ylipäätään. Jos ohjelmassa ei ole mitään varsinaista menoa tai tapahtumaa, löytyy asuntolalta aina joku, kuka on valmis istumaan kahvikupin ääreen, juttelemaan niitä näitä, pelaamaan korttia tai järjestämään juhlat. Näissä erilaisissa tehtävissä aika kuluukin kuin siivillä ja kello on huomaamatta ylittänyt sen ajankohdan, jolloin se asuntolan ulkopuolella vaikuttava yhteiskunta, käy levolle. Asuntolassa puolestaan päivä tuntuu vasta todella alkaneen ja kirjoittaja on heräämässä eloon kohtalotovereidensa kanssa. Jossain vaiheessa tämän ajankohdan jälkeen tapahtuu pienoinen ryhdistäytyminen ja syntyy päätös jonkin edes hieman hyödyllisen askareen suorittamisesta päivän aikana. Järjestyksessä: sähköpostit, facebook, uutiset ja loput seuraavan päivän läksyt. Näihin aikoihin ajatuksissa käväisee useasti myös blogin kirjoittaminen, mutta ajankohta tuntuu huonolta, koska seuraavana päivänähän kirjoittaja siirtyy ulkopuolisen yhteiskunnan elämänrytmiin eikä herätykseen ole enää kuin muutama tunti aikaa. Blogin voisi päivittää sitten vaikka aamutuimaan ensitöikseen. Seuraavassa muistikuvassaan kirjoittaja nostaa päätään pehmoiselta tyynyltään, koittaa tarkentaa katsettaan kelloradion näyttöön ja muistelee onko se soinut jossain vaiheessa; luultavasti ei, tai ei ainakaan tarpeeksi äänekkäästi. Joka tapauksessa on aika kiiruhtaa päivittäiselle luennolle.

Kokemus nro 11: Kollektiivinen vastustus yhteiskunnan aikakäsityksiä vastaan
Perinteisestä vuorokausirytmistä poikkeaminen ei sinänsä ole itselleni mikään uusi kokemus ja työskentelinkin jo kotisuomessa useasti yöaikaan. Yöllä vireystasoni ja keskittymiskykyni tuntuu jostain syystä olevan parhaimmillaan. Näin ollen työskentely muiden nukkuessa ei ole koskaan ollut mikään ongelma tai outo valinta. Suomessa koin kuitenkin olevani melko poikkeava tässä suhteessa ja pyrkimys olikin tehtävien niin salliessa noudattaa perinteistä vuorokausirytmiä. Täällä asuntolassa en kuitenkaan näytä olevan asian kanssa yksin. On aivan normaalia kohdata yömyöhään läppäriään naputteleva ranskalainen, nuudelipussin kanssa keittiöön suuntaava saksalainen tai vaatteitaan pesukoneeseen kantava kiinalainen. Kotona lähiympäristö pyrki ohjaamaan elämänrytmiä lähemmäs normaalia; täällä ympäristö taas kannustaa käänteiseen vuorokausirytmiin. Onkin jollakin tavalla outoa, mutta toisaalta myös mielenkiintoista, kokea tämä normaalina toimintatapana.

Poikkeavaan vuorokausirytmiin ohjaa myös kaupungin erittäin vilkas yöelämä sekä ne lukuisat bileet, juhlat, illanistujaiset ja muut epämuodolliset tilaisuudet, joita vaihtareiden elämään kuuluu vähintäänkin riittävästi. Kuten mainittua asuntolassa seuraa riittää, jonka lisäksi paikalliset ravintolat sulkevat ovensa paikasta riippuen kello kuuden ja kahdeksan välillä. Toisaalta myös asuntola avaa ovensa vasta kello kuusi aamulla, joten sitä ennen ei ole kotiin tulemista. Juhlitun illan jälkeen vuorokausirytmi onkin kertaheitolla täysin päinvastainen siihen normaaliin yhteiskuntaan verrattuna.





Kirjoittaja lopettelee parhaillaan oman vuorokautensa tehokkainta osaa, on lukenut postit, tarkastanut facebookin, vilkaissut maailman tapahtumat uutisista, lukenut läksynsä ja kirjoittanut blogiin. Seuraavaksi alkaa kirjoittajan adaptoituminen niin kutsutun normaalin yhteiskunnan vuorokausirytmiin, peseytyminen, aamutoimet ja siirtyminen kirjastoon.