Menneiden viikkojen yhteenveto osa II

Kokemus nro 14: Venäläinen jääkiekko-ottelu
Sunnuntai-ilta olikin sitten vuorossa KHL:n ottelu CKA vastaan Metallurg Magnitogorsk. Olen käynyt kerran aikaisemmin katsomassa täkäläisen sarjan peliä Jaroslavlissa viime syksynä, mikä oli myös aikamoinen kokemus. Jaroslavlissa paikalliset jääkiekkofanit todella rakastivat suomalaisia - johtuen luultavasti Lokomotivea valmentavasta Kari Heikkilästä. Tämä rakkaus konkretisoitui sitten toisella erätauolla hallin ravintolassa, kun eräs mies sanaakaan sanomatta marssi eteemme ja alkoi laulaa maammelaulua. Pian koko ravintolan muutama satapäinen asiakaskunta kuunteli hiirenhiljaa laulua, johon tietysti mielihyvin liityimme. Esityksen päätyttyä yleisö puolestaan osoitti suosiotaan, pyrki tunkemaan kättelyetäisyydelle, räiski valokuvia ja luultavasti suurin osa paikallaolijoista halusi esittää oman tervehdyksensä kahdelle paikalle eksyneelle suomipojalle.

Täällä Pietarissa suomalaiset eivät saa aikaan ihan vastaavanlaista huomiota edes jäähallilla, mutta mielenkiintoinen kokemus tämänkertainenkin ottelu oli. Kun Jaroslavlin areenalla puitteet olivat oikeastaan yksi yhteen Hartwall- tai Länsi-Auto -areenan kanssa, Pietarin Jubileum-areena oli puolestaan hieman vanhempi halli. Kaupungista löytyy myös modernimpi Ice-Palace, jossa paikallinen CKA pelaakin osan otteluistaan. Jo sisäänpääsy Jubileumille oli osoittautua vaativaksi tehtäväksi, koska viime hetkillä ennen ottelun alkua samasta ovesta oli pyrkimässä sisään muutamia kymmeniä innokkaita jääkiekon seuraajia. Ongelma ei ollut niinkään halukkaiden määrässä vaan siinä, että kaikki halusivat ovesta sisään juuri samalla hetkellä. Tungos olikin melkoinen ja kyynärpäitään sai käyttää tosissaan pysyäkseen edes pystyssä väkijoukon keskellä. Pelottavalta tilanne alkoi näyttämään silloin, kun huomasin joukon keskellä olevan myös muutamia pikkulapsia ja erään naisen kantavan pientä sylilasta mukanaan. Vahingoilta vältyttiin tässäkin tilanteessa ja pääsimme turvallisesti halliin juuri parahiksi kuuntelemaan kansallislauluja.

Itse ottelu oli puolestaan venäläisen taitokiekon ylistystä alusta loppuun. Suomalaisilla puukäsillä varustettu entinen vasen pakki ei voi kuin ihmetellä sitä taitoa, joka kentällä liikkui! Sitä on turha edes pyrkiä kuvailemaan. Äärimmäisestä teknisyydestään huolimatta tämäkin peli osoitti kuitenkin sen, mikä saa yleisön todella syttymään. Kolmannessa erässä suomalaisillekin tutuksi tullut Maxim Sushinsky taklattiin melko rumasti keskialueella ja kotijoukkueen tähtihyökkääjä jäi tuskaisen näköisenä pitelemään polveaan jään pintaan. Seurauksena oli melkoinen torikokous, jonka päätteeksi miehestä otettiin mittaa naruneliöstä opituilla konsteilla. Mielenkiintoista oli myöskin se, että aktiivisimpana nyrkkisankarina kulmauksessa hääri hetki sitten jalkansa menettäneeltä vaikuttanut Sushinsky. Itseäni jäi ihmetyttämään myös se, että tilanteesta selvittiin pelkillä pikkukakkosilla ja Sushinskyn kympillä. Tämän kauden sääntöpainotukset ovat tosin itseltäni jääneet lukematta, joten luultavasti se sääntötuntemuksen puute sijaitsi jälleen kerran katsomossa eikä kentällä. Paikallista yleisöä asia ei jäänyt juurikaan kaivelemaan vaan tappelun jälkeen se todella heräsi eloon. Ei hallissa ollut tätä ennekään vallinnut mikään suomalainen tunnelma, mutta pieni nokkapokka nostatti tunnelmaa entisestään.

Kaukaloväkivaltaa venäläiseen tapaan


Sitten pohdittiin syylisiä, ja mikäli vaan kuulin oikein toinen, linjatuomareista sanoi tässä yhteydessä "mä en ainaka nähny mitä, ku oli välis".

Ihailtavaa pelissä olivat myös pelaajien suhtautuminen ja arvostus tuomareita kohtaan koko pelin ajan. Kentällä ei näkynyt yhtään ainutta perässähiihtäjää tai sosiaalisesti yliaktiivista pelaajaa, vaan jokainen tuomio ja tuomarin ratkaisu hyväksyttiin sellaisenaan, minkä jälkeen keskityttiin taas seuraavaan jalkakikkaan tai neppiin. Myöskään usein kritisoitua - ja ainakin Suomessa vierailleille venäläisjoukkueille tyypillistä - mailapeliä tai käsille hakkaamista ei näkynyt. Ainoa mitä pelistä jäin kaipaamaan oli juuri ne taklaukset, kulmaväännöt ja maalineduskahinat, jotka tunnetusti loistivat poissaolollaan venäläisestä kiekkoilusta. Lopputulos 3-0!

Kokemus nro 15: Miestenpäivä
Maanantai oli Venäjällä yleinen juhla- ja vapaapäivä. Tällä kertaa juhlan aiheena olivat miehet. Alunperin juhlaa on vietetty isänmaanpuolustajien ja sotilaiden kunniaksi, mutta myöhemmin päivä on muuttunut kaikki miehet käsittäväksi juhlaksi. Juhlan kunniaksi asuntolan tytöt olivat järjestäneet miehille herkullisen illallisen kakkoskerrokseen ja naiselliseen tapaan juhlapaikalla oli panostettu myös koristeluun. Alkupuheita lukuun ottamatta juhla noudatteli melko perinteistä asuntolabileiden kaavaa: seurustelua, musiikkia, tanssia, laulua, ruokaa, juomaa jne. Kokemuksena juhla oli mukava, vaikka en sitä niin omakseni tai mitenkään erityiseksi osannutkaan kokea. Tämän maan puolustukseen, kun en juuri ole osallistunut ja suomalaista vastinetta eli isänpäivääkään en ole (onneksi) vielä joutunut viettämään juhlasankarin roolissa.

Miestenpäivän juhlakattaus

Kuusipäiväisen viikonlopun jälkeen olikin sitten aika pyrkiä taas "normaalin" rytmiin, luennoille, salille ja opintojen pariin. Rytmin löytämiseksi tosin tarvittiin jälleen kerran jo aikoja sitten hyväksi havaittu vippaskonsti eli yhden yön totaalinen skippaaminen, joten tiistain ja keskiviikon välinen yö kuluikin erinäisissä hyödyllisissä ja vähemmän hyödyllisissä askareissa. Viikon pakolliset yllätysbileet koettiin sitten keskiviikkona, kun romanialainen Julian tuli iltayhdeksän aikaan ihmettelemään mikseivät suomalaiset osallistu hänen läksiäisiinsä. Suomalaiset taas ovat tunnetusti ystävällistä ja lojaalia kansaa, joten pitihän siellä kolmoskerrokset tilaisuudessa käydä väsymyksestä huolimatta pikaisesti näyttäytymässä.

Torstain mukavinta antia oli puolestaan, kun hyvä ystäväni Anne saapui tänne työreissulle ja kävimme illalla yhdessä syömässä. Edellisestä kohtaamisesta olikin ehtinyt vierähtää jo tovi. Ilta oli mukava ja tervetullutta vaihtelua keskiviikon läksiäisten jälkeen. Illan erikoisuutena voitaneen pitää yli-innokasta ja yliaktiivista tarjoilijaa, joka ehti käydä kyselemässä juomatilauksiamme kahteen otteeseen, ruokatilausta kolmeen kertaan ja pääruuankin nopea tarjoilijamme ennätti kantaa viereiseen pöytään odottamaan hyvissä ajoin ennen alkukeittojen loppumista. Ruoka oli kuitenkin hyvää ja sitä oli riittävästi!

Kotimatkalla saattaessani Annea hänen hotellilleen kohtasimme jälleen kerran suurta suomalaisrakkautta. Heilutellessani kättäni Nevskin reunalla potentiaalisille takseille paikalle pysähtyi melko nopeasti paikallinen Opel. Hintaneuvotteluiden lähtötilanteessa olivat vastakkain minun esittämäni 150 ruplaa ja kuskin vaatima 400 ruplaa. Yhteisymmärrystä ei kuitenkaan tuntunut löytyvän, joten kiitin ja suljin auton oven valmiina tähyilemään seuraavaa kulkupeliä. Kuski kuitenkin päätti vielä avata oven ja kysyä mistäpäin matkalaiset ovat kotoisin, koska venäjäni ei tainnut kuulostaa hänen korvaansa natiivin puheelta. Kun kerroin olevamme Suomesta, kuskin reaktio oli "Aaa, Suomi, Finljandii! Come in let's go!" Varmistin vielä hinnaksi sen 150 ja hyppäsimme kyytiin. Perille päästyämme Anne koitti tarjota kuljettajallemme maksua kyydistä, mutta vastaukseksi saimme kuulla, ettei meidän tarvitse maksaa, koska olimme Suomesta. Matkan aikana käydyn keskustelun perusteella oli selvinnyt, että kaveri oli työskennellyt jossakin suomalaisessa yrityksessä ja jäänyt sitten työttömäksi muutamia viikkoja aikaisemmin. Nyt hän ajeli pitkin Pietarin katuja kerätäkseen itselleen tuloja. Tästä huolimatta suomalaisten rahat eivät kelvanneet hänelle maksuksi; hänelle oli kunnia kyyditä meitä!

Kokemus nro 16: Venäläiset tykkäävät pääsääntöisesti suomalaisista
Kuten jo mainitsemaani Jaroslavlin jääkiekko-ottelu ja tämä työtön taksikuski osoittavat suomalaisia ja Suomea todella arvostetaan täällä itäisen rajan takana. Poikkeuksiakin varmasti löytyy, mutta pääsääntöisesti suomalaiset ovat täällä pidettyä kansaa. Usein venäläiset myös haluavat osoittaa tämän arvostuksensa, jolloin matkaaja voi vaan jäädä ihmettelemään heidän ystävällisyyttään ja hyväntahtoisuuttaan. Oudoksi tilanteen tekee se, kun pohtii millaisiin asenteisiin ja ennakkoluuloihin venäläisiä kohtaan törmää hyvin usein kotoisessa Suomessa.

Viikon päätteeksi olikin sitten vuorossa perjantain aamuluento venäläisestä poliittisesta järjestelmästä. Kurssia luennoi professori Dimitri Gavra, jolta ei kokemusta tästä aihealueesta puutu. Tälläkin hetkellä hän toimii venäjän hallituksen jonkinlaisena konsulttina tai neuvonantajana, minkä lisäksi näkemystä on kertynyt muun muassa edesmenneen presidentti Boris Yeltsinin kansliasta 90-luvun alusta lähtien, jolloin nykyvenäjää alettiin rakentaa ajoittain melko veristenkin vaiheiden kautta. Oman kertomuksensa mukaan Gavra istuskeli vuonna -93 juuri Yeltsinin kansliassa, kun valtansa menettämistä pelännyt valtionpäämies antoi käskyn avata panssarivaunuilla tuli kohti parlamenttirakennusta. Eränä merkkinä Gavran nauttimasta arvostuksesta voitaneen pitää myös median osoittamaa kiinnostusta häntä kohtaan. Menneenä viikonloppuna tällä Pietarissa pidettiin paikallisen parlamentin vaalit, joihin liittyen paikallinen televisio keskeytti perjantain luentomme kahteen otteeseen saadakseen luennoitsijaltamme kommentteja vaalien alla.

Luennon päätyttyä minä puolestani suuntasin televisiokameroiden keskeltä henkilökohtaiseksi oppaakseni lupautuneen Marinan kanssa kohti Eremitaasia. Erinäisistä syitä en ollut vielä koskaan aikaisemmin ennättänyt tuonne yhteen maailman suurimpaan taide- ja kulttuurihistorialliseen museoista. Oli jo korkea aika poistaa tuo aukko vajavaisesta sivistyksestäni. Eremitaasi on kylläkin niin valtavan kokoinen paikka, ettei yksi käyntikerta tee vielä ihmeitä ja katsottavaa riittää tämän jälkeenkin lukuisille käynneille. Marina on harrastanut taidemaalausta jo vuosia, vaikka opiskeleekin rahoitusta täällä Finecillä, ja hänen tietämyksensä aihealueesta olikin itseeni verrattuna hieman eri tasolla. Vähän väliä sain korvat punaisena tunnustaa tietämättömyyteni ja kysellä ”kukas se sellainen kaveri sit taas olikaan”. Ilman Marinaa kierros olisikin ollut kirjaimellisesti helmiä sialle! Kolmetuntisen kierroksemme aikana ihmettelimme mm. Rembrandtin, Michelangelon, Da Vincin, Rodinin, Monen, Renoirin, Van Goghin ja Gauguinin töitä sekä tsaarin-aikaisia arvoesineitä ja egyptiläisiä muumioita ym. historiallisia esineitä.

Kokemus nro 17: Hermitage
Valtavan kokoinen ja kaunis rakennus, joka pitää sisällään mittaamattoman arvokkaita ja mielenkiintoisia kokoelmia. Tietenkään kaikki näyttelyesineet eivät jaksa kiinnostaa, eikä kaikkiin ole edes mahdollisuutta tutustua, mutta tämä museo saa kyllä pienen suomalaisopiskelijan tuntemaan itsensä niin ajallisesti kuin fyysisestikin pieneksi.

Eräs lukuisista Eremitaasin saleista


Ranskalaisen taidemaalarin Claude Monetin (1840-1926) teos Nainen puutarhassa (1867)


Taka-alalla tsaarin-aikainen valtaistuin ja edessä itse tsaari



Viikonlopun toinen mielenkiintoinen kulttuurielämys sijoittui sunnuntaille, kun Anna ja Dasha olivat lupautuneet käyttämään meitä Pietarin eteläpuolella sijaitsevassa Puhskinan kaupungissa. Nimensä kaupunki (aikaisemmin Tsarskoe Selo) on saanut kirjailija Aleksander Pushkinin mukaan. Kaupungissa sijaitsee myös Katarina II palatsi, jossa kävimme kierroksella. Taas kerran sai suomipoikien päät pyöriä ihmetellessä sitä loistoa ja ylväyttä, jonka palatsi piti sisällään! Ratkiriemukas reissu päättyi myöhemmin iltapäivällä keilaradalle, jossa taas kaadettiin innokkaasti - siis keiloja.


Kirjoittaja huokaa syvään ja toivoo sekä itsensä että mahdollisten lukijoidensa puolesta, ettei enää tämän jälkeen joudu muistelemaan yli kahden viikon takaisia tapahtumia kirjoituksissaan.

Loppuviikon aikana kirjoittaja tulee istumaan yhteensä 54 tuntia venäläisessä junassa matkalla Murmanskiin ja sieltä takaisin, joten seuraavaa päivitystä voinee odotella ensi viikolla. Etukäteen ajateltuna voisi olettaa kokemusvaraston karttuvan myös tällä reissulla...

Menneiden viikkojen yhteenveto osa I

Viimeksi käsitellyistä tapahtumista onkin ehtinyt jo kulua yli kaksi viikkoa, minkä jälkeen on taas sattunut ja tapahtunut monenmoista. Aika ei kuitenkaan tunnu riittävän kaikkien yksityiskohtien seikkaperäiseen kuvailemiseen, joten koitanpa kuroa aikaa umpeen ja esittää lyhennetyn version viime viikkojen pääkohdista.

Edellislauantaiaamuna tapahtuneen kotimatkaselkkauksen jälkeiseksi illaksi ystävämme Dasha oli kutsunut suomipojat istumaan iltaa kotiinsa. Mukana menossa olivat siis kirjoittajan lisäksi Eero, Kalle, Matti, Pekka, Jussi ja Atte sekä Dasha, Anna ja Dashan sisko Tanja. Myöhemmin seuraan liittyi vielä pari Dashan kaveria (se nimi muisti on näköjään melko huono täällä ulkomaillakin). Pääsimme siis tutustumaan oikeaan venäläiseen kotiin ja viettämään lauantai-iltaa venäläisittäin. Ilta olikin ratkiriemukas, seura hyvää, ruoka maukasta ja juotavaa sopivasti.

Ensivaikutelma venäläisestä kodista oli hyvin koristeellinen ja lämmin. Kodin sisustamisessa oli selvästikin nähty vaivaa ja siitä oli haluttu tehdä asukkaidensa näköinen. Asunto ei ollut pinta-alaltaan mitenkään suuri nelihenkiselle perheelle, johon siis kuuluu kaksi täysi-ikäistä tyttölasta, mutta käytettävissä oleva tila oli hyödynnetty tehokkaasti. Kodikkuutta ja lämpöä kotiin toivat monet koriste- ja muistoesineet sekä kuvat ja taulut, joita oli aseteltu niin seinille kuin pöytätasoille. Kodin värimaailma oli suomalaisen mittapuun mukaan melko kontrastinen, mutta luultavasti venäläisittäin hyvinkin tyypillinen.

Kokemus nro 12: Vesipiippu ja makutupakka
Itselleni täysin uusi kokemus illan aikana oli vesipiippu, jossa poltettiin erilaisia makutupakoita mm. banaanin- ja mansikanmakuista tupakkaa. Normaalisti en polta koskaan ja suhtaudun ylipäätään tupakointiin - siis savulliseen sellaiseen - melko kriittisesti, mutta tällä kertaa päätin lopulta maistaa tuota mansikkaista makutupakkaa. Toimitus tapahtuu asettamalla epämääräisen näköinen mössö, eli tupakka, pieneen kuppiin piipun päälle. Tämän jälkeen kuppi suljetaan foliolla, johon on tehty pieniä reikiä. Lopulta folion päälle asetetaan hehkuva hiili, jonka jälkeen piippu onkin käyttövalmiina. Poltettaessa savu kulkee piipun pohjalla olevan maidolla (kyllä maidolla) täytetyn astian kautta pitkään letkuun, jonka päässä olevasta suuttimesta polttaja piippua imee. Kokemuksena tuo vesipiippu ei ollut mitenkään erikoinen ja polttaminen maistui lähinnä siltä kuin olisi hengittänyt lievästi mansikan makuista vesihöyryä. Mitään huomattavia vaikutuksia tai tuntemuksia polttamisesta ei myöskään seurannut - toisin kuin esimerkiksi tavallisen tupakan aiheuttama huimaava tunne. Mainittakoon tässä yhteydessä nyt vielä väärinkäsitysten välttämiseksi, ettei kyse siis ole millään tavalla huumaavasta tai kielletystä aineesta. Vastaavaa toimintaa harjoitetaan myös Suomessa, joskin täällä makutupakointi on huomattavasti yleisempää. Pietarissa myös monet ravintolat tarjoavat vesipiippuja ja erilaisia makutupakoita asiakkailleen.

Hookah eli vesipiippu

Seuraavan viikon alkupuoli kului pääasiassa opiskeluiden, saliharrastuksen ja erilaisten teknisiin laitteisiin liittyvien haasteiden parissa. Urheilu täällä itäisessä naapurissa on tähän mennessä jäänyt pelkästään salilla käynnin varaan eikä esimerkiksi lenkille ole juurikaan asiaa, koska kaupungin kadut eivät ole tällä hetkellä kummoisessakaan juoksukunnossa. Muutaman kerran olen koittanut juosta salille jäisiä jalkakäytäviä pitkin iltaruuhkan aikaan, mutta tämä laji sijoittunee vaarallisuudessaan jonnekin base-hypyn ja vapaasukelluksen välimaastoon. Sulkapallo- ja tennisvuoroja varmaan saisi varattua ihan kohtuuhintaan, mutta sen paremmin en ole niihin vielä ehtinyt perehtymään. Uimahallikin lähistöltä ilmeisesti löytyisi, mutta sekin on jäänyt vielä kokeilematta.

Asuntolamme wlan-verkon ominaisuuksista johtuen tarkoituksenani oli siirtää gradu-projektini paikalliseen kirjastoon ja toivoa tekniikan toimivan siellä paremmin. Luulo ei taaskaan ollut tiedon väärtti! Sama tietoliikenneporttiongelma, mikä teki työskentelyn asuntolalta käsin mahdottomaksi, ilmeni myös kirjaston verkossa ja JYUn sivuille tai palvelimille oli turha ottaa yhteyttä. Ei auttanut kuin ottaa sanakirja kauniiseen käteen ja lähteä tutustumaan paikalliseen tietohallinto-osaston. Kolmen kirjastovirkailijan kanssa keskusteltuani minut esiteltiin Anton nimiselle tietotekniikan opiskelijalle, joka työskentelee yliopistomme tietohallinnossa harjoittelijana. Antonin englanninkielen taito oli melko hyvä, joten venäjänkielinen tietotekninen sanavarastoni jäi vielä odottamaan kehittymistään. Anton olikin suureksi avuksi ja pääsimme oikean henkilön juttusille marssittuamme läpi sokkeloisten käytävien suoraan hermokeskukseen. Täällä ratkaisu ongelmaani löytyikin yllättävän helposti: minua vain pyydettiin listaamaan ne kaikki osoitteet, joihin haluaisin päästä, sekä portit, jotka tulisi avata. Jätin listani vallan ytimeen ja muutaman tunnin kuluttua JYUn kotoisat palvelut olivat taas ulottuvillani! Jäin vain miettimään olisikohan vastaava ongelma ratkennut ihan yhtä yksinkertaisesti Jyväskylässä. No, kaikkeen tähän oli kuitenkin kulunut jo sen verran aikaa, että päivä oli menetetty varsinaisen työskentelyn osalta, mutta olinpahan taas askeleen lähempänä varsinaista työn aloittamista. Ehkä jo seuraavana päivänä...

Seuraavan aamun teknologiapähkinä liittyikin sitten puhelimiin, ja aamun piristykseksi huomasin puhelimeni olevan rikki. Soittaminen ja vastaaminen kyllä onnistui, mutta tekstiviestien kirjoittaminen tai lukeminen ei. Myös puhelinmuistio oli pois käytöstä. Virta pois, virta päälle: ei apua. Akku irti: ei myöskään vaikutusta. Tehdasasetusten palauttaminen: yhtä tyhjän kanssa. Ratkaisua ei tuntunut löytyvän myöskään internetin kaikenkattavan tietomassan seasta: kyseinen ongelma oli sille tuntematon. Viimeiseksi vaihtoehdoksi jäi puhelimen ohjelmiston päivittäminen, mikä ei taasen onnistu OS X -käyttöjärjestelmällä varustetuilla koneilla vaan hommaan tarvittiin Windowsin pyörittämä Nokian PC Suite -ohjelmisto. Sivumennen sanoen tässä kohtaa kotimaisen matkapuhelinvalmistajan pisteet tippuivat melko roimasti, koska jouduin nielemään ylpeyteni ja turvautumaan niin monesti pilkkaamaani vaimon pc-koneeseen. Ohjelmistopäivitys kuitenkin auttoi ja taas yhden päivän vaatineiden tietoteknisten taisteluiden lopputuloksena olin saanut lähes uuden puhelimen. Päivitys piti sisällään nimittäin moni uusia ominaisuuksia ja hienoja toimintoja! Gradu vaan jäi jälleen kerran kakkoseksi.

Loppuviikko pitikin sitten sisällään luentoja ja lukuisia illanistujaisia. Keskiviikkona oli melko perinteinen ja rauhallinen asuntolailta neukkusamppanjan parissa, torstaina saksalaisen Marian läksiäiset, perjantaina istuttiin suomalaisten kanssa iltaa Josefiinan luona ja leivottiin laskiaispullia, lauantaina oli lauantai-ilta, sunnuntaina CKAn ja Metallurg Magnitogorskin välinen jääkiekko-ottelu ja lopulta kuusipäiväinen viikonloppu huipentui maanantaina vietettyyn venäläiseen miestenpäivään.

Laskiaispullia suomalaisittain

Kokemus nro 12: Venäläinen yleisöluistelu
Lauantain ohjelmaan kuului mm. venäläinen yleisöluistelu, joka eroaa melko tavalla suomalaisesta vastineestaan. Ensimmäinen eroavaisuus oli havaittavissa jo tapahtuman ajankohdassa täkäläisen vuoron alkaessa puolenyön aikaan ja päättyessä aamulla kello viisi. Paikan päältä vuokrattiin myös luistimia, joihin mekin turvauduimme, koska omat luistimet eivät sisältyneet kenenkään matkavarustukseen. Pukuhuoneita ei luistelijoita varten ollut käytössä vaan luistimet vaihdettiin katsomossa, jossa koin illan ensimmäisen järkytykseni katsellessani ihmisten juoksentelua luistimet jalassa pitkin betoniportaita! Itse pidin vuokraamiani luistimia kuitenkin siinä määrin arvossa, että kapusin kiltisti vaihtoaitioon vaihtamaan luistimet jalkaani. Olin ainoa. Lopulta päästiin kentälle ja olin melko lähellä kaatua naamalleni ensimmäisellä potkulla. Kirosin, että oli tainnut jäädä teräsuojat luistimiin, koska niissä ei tuntunut olevan minkäänlaista pitoa. Teräsuojat eivät kuitenkaan kuuluneet varustukseen ja sain huomata, että edellinen vuokraaja ei ollut tainnut tuntea yhtä suurta kunnioitusta kyseisiä välineitä kohtaan kuin minä. Luistimilla oli luultavasti juostu vähintään puolimaraton hallin betoniportaissa eikä teroituskone tainnut olla vuokraamossa kovinkaan aktiivisessa käytössä. No, niillä oli mentävä mitä oli annettu.

Alkuhoipertelun jälkeen luistinten vaatima uusi luistelutekniikka alkoi löytyä ja pääsinkin niillä lopulta jonkinmoiseen vauhtiin. Muutaman kierroksen luistelun jälkeen sitten pamahti: hieman alle kaksi metrinen kaveri luisteli täydellä vauhdilla selkääni! Jos olisi ollut tuomaripilli matkassa, olisin pistänyt pelin poikki ja tuominnut kaverille 5+20 min. selästä taklaamisesta. Myös ryntäys, estäminen tai kohtuuttoman kova peli olisivat voineet tulla kysymykseen. Sen pahemmin tilanteessa ei kuitenkaan käynyt ja taklaajakin pääsi jatkamaan yöluisteluaan, kun oli kerännyt itsensä sekä varusteensa jään pinnasta.

Kohtapuoliin kaukalo alkoikin täyttyä samanlaisista lähes luistelutaidottomista venäläisistä nuorista, joiden luistimet olivat luultavasti samassa kunnossa kuin omanikin. Sen verran taitoa löytyi, että kaukalon suoralla osalla saatiin kerättyä vauhtia, mutta kääntyminen tai jarruttaminen - ainakin hallitusti - oli monelle ylivoimainen tehtävä. Varovaisen arvion mukaan kaukalossa viiletti parhaimmillaan noin 150-200 kappaletta näitä Paul Coffey:a. Muuten yleisöluistelun tunnelma oli kuin diskossa: hallin valot olivat normaalisti päällä (onneksi), mutta hallin kaiuttimet toistivat tuttuun tapaan kaikki 80- ja 90-lukujen uusimmat tanssihitit. Kahden tunnin luistelun jälkeen oli jäänajotauko, jonka aikana iloiset luistelijat siirtyivät taas betoniportaita pitkin katsomoon nauttimaan eväitään: olutta, tupakkaa, leipää ym. asiaan kuuluvia herkkuja. Meille riitti ensimmäinen osio ja poistuimme yön pimeyteen onnellisina siitä, että olimme vielä hengissä.

Vauhdin hurmaa, tiukkoja tilanteita ja tylsiä luitimia

Kokemus nro 13: Kaviaari- ja samppanja-aamiainen
Sunnuntaiaamun valjetessa olimme taas Hannen kanssa kahdestaan matkalla kohti kotia tutun ja turvallisen Marshtal-illan päätteeksi. Matkalaisia kuitenkin hiukoi pitkä yö, joten päätimme nauttia aikaisen aamupalan ennen kotiin menoa. Vaihtoehtoja matkan varrella oli lukuisia, mutta tunsimme tarvitsevamme jotakin hieman parempaa kuin herkullisen shaurma katugrillistä tai maukas pizza italialaisesta ravintolasta. Ainoaksi vaihtoehdoksi jäi siis yksi kaupungin arvostetuimmista hotelleista eli Grand Hotel Europe, joka sijaitsee vain kiven heiton päässä omasta Hotel Kanal Gribojedovasta. Kello oli puoli seitsemän ja aamupalatarjoilun alkuun oli vielä puolisen tuntia aikaa, joten ehdimme pikaisesti tutustua myös hotellin sisustukseen, oleskelutilassa soittajaansa odottavaan pianoon ja tilan akustiikkaan. Aamupalan alkaessa olimmekin jo hyvissä asemissa oven takana odottamassa ystävällistä ja palvelualtista henkilökuntaa. Itse aamupala oli varmasti maukkain, runsain ja arvokkain, mitä olen koskaan saanut, tai tulen ainakaan ihan vähään aikaan saamaan. Kaviaaria, samppanjaa (sitä ihan oikeata), hanhen maksaa, tuoreita marjoja ja hedelmiä, juustoja, leikkeleitä, mehuja, vesiä, erilaisia jogurtteja jne. jne. Niille, jotka eivät ole tottuneet pyörimään vastaavanlaisissa tilaisuuksissa kerrottakoon, että tämä oli siis vasta se alkupalapöytä. Lisäksi oli erikseen pöydät lämpimille ruuille, eri lihoille, kasviksille, leiville, juomille ja jälkiruuille. Ehkä jokin pöytä jäi vielä huomaamattakin.

Aterioinnin aikana ruokasalin hulppealla lavalla soitti nainen hillitysti harppua ja tarjoilija seisoi pöytämme välittömässä läheisyydessä valmiina korjaamaan käytetyt astiat pois ja tarjoilemaan kahvia. Ainoa negatiivinen puoli aamupalallamme oli se, ettemme pystyneet kommunikoimaan mukavan henkilökunnan kanssa ollenkaan: he eivät osanneet suomea ja me taasen emme ymmärtäneet sanaakaan mitään muuta kieltä kuin tuota pohjoisinta suomalais-ugrilaisen kieliperheen jäsentä. Kommunikointiyrityksen puutteesta henkilökuntaa ei voitane syyttää. Viestinnän melko laihaksi sisällöksi taisi kuitenkin jäädä ainoastaan se, että täysin kielitaidoton, mutta ystävällinen ja kiitollinen, suomalainen pariskunta saapui nauttimaan hotellinsa aamiaista aamuvarhaisella. Jostain syystä tuntuu, että Hannen kanssa aina sattuu ja tapahtuu, mutta tämä oli kyllä Kokemus isolla K:lla!

Ajasta

Edellisen kirjoituksen tapahtumista on ehtinyt nyt kulua reilut kaksi viikkoa ja monet varmaan epäilevätkin kirjoittajan sulkeutuneen aikaisempien kokemustensa seurauksena huoneeseensa pelosta täristen ja välttelevän uusia kokemuksia. Näin ei kuitenkaan ole onneksi päässyt käymään, vaan kuluneen kaksiviikkoisen aikana on ehtinyt tapahtumaan monenmoista mielenkiintoista ja kirjoittamisen arvoista. Ongelmana on kuitenkin ollut tämä ihmiskunnan määrittelemä 24-tuntinen vuorokausi ja sen täydellinen epäkäytännöllisyys. Olen jo kauan sitten havainnut, ettei oma sisäinen kelloni ole kykenevä synkronoitumaan niin sanottuun normaaliin vuorokausirytmiin, mutta täällä opiskelija-asuntolassa vaihto-opiskelijaelämän pyörteissä näiden kahden eri aikajärjestelmän välinen ero on kasvanut entisestään. Tilannetta ei juuria helpota, että ympärillä elää kymmeniä vastaavassa tilanteessa olevia opiskelijoita, jotka havaintojeni mukaan kärsivät samasta ongelmasta.

Normaipäivä Kanal Kribojedovan asuntolassa saattaakin siis alkaa siinä puolenpäivän paikkeilla tai mahdollisesti vielä pari tuntia myöhemmin riippuen siitä mihin aikaan päivän luento alkaa. Mikäli päivällä ei satu olemaan luentoja, alkamisajankohtaa voi vain arvailla. Usein se kuitenkin sijoittuu lähemmäs yhteiskunnallisen aikakäsityksen vangeiksi joutuneiden ihmisten päivällisaikaa kuin heidän aamupala-aikaansa. Herätyksen jälkeiset aamutoimet ovat nopea suihku ja kevyt aamupala (ei pakollinen), jonka jälkeen, monesti vielä puoliuninen, kirjoittaja löntystelee rappuset alas viidennestä kerroksesta ja suuntaa luennolle, jotka pidetään alle 100 metrin päässä asuntolasta sijaitsevassa rakennuksessa. Luennot kestävät useimmiten nelisen tuntia, jonka jälkeen onkin aika harkita päivittäisen ravinnon hankkimista. Vaihtoehtoja on kolme: kevyt välipala ja salille, tukevampi ateria omia ja vaimon kokinlahjoja hyödyntäen tai tutustuminen paikalliseen maksulliseen einestarjontaan jossakin kaupungin lukemattomista ravintoloista. Useimmiten valinta on osunut ensimmäiseen vaihtoehtoon, jota on sitten täydennetty myöhemmin "illalla". Ruokailun/urheilun jälkeen on toisinaan hieman aikaa paneutua kotitehtäviin ja kieliopintoihin, mutta aina tätä mahdollisuutta ei ole suotu johtuen melko runsaasta määrästä vapaa-ajanaktiviteetteja niin asuntolalla kuin kaupungissa ylipäätään. Jos ohjelmassa ei ole mitään varsinaista menoa tai tapahtumaa, löytyy asuntolalta aina joku, kuka on valmis istumaan kahvikupin ääreen, juttelemaan niitä näitä, pelaamaan korttia tai järjestämään juhlat. Näissä erilaisissa tehtävissä aika kuluukin kuin siivillä ja kello on huomaamatta ylittänyt sen ajankohdan, jolloin se asuntolan ulkopuolella vaikuttava yhteiskunta, käy levolle. Asuntolassa puolestaan päivä tuntuu vasta todella alkaneen ja kirjoittaja on heräämässä eloon kohtalotovereidensa kanssa. Jossain vaiheessa tämän ajankohdan jälkeen tapahtuu pienoinen ryhdistäytyminen ja syntyy päätös jonkin edes hieman hyödyllisen askareen suorittamisesta päivän aikana. Järjestyksessä: sähköpostit, facebook, uutiset ja loput seuraavan päivän läksyt. Näihin aikoihin ajatuksissa käväisee useasti myös blogin kirjoittaminen, mutta ajankohta tuntuu huonolta, koska seuraavana päivänähän kirjoittaja siirtyy ulkopuolisen yhteiskunnan elämänrytmiin eikä herätykseen ole enää kuin muutama tunti aikaa. Blogin voisi päivittää sitten vaikka aamutuimaan ensitöikseen. Seuraavassa muistikuvassaan kirjoittaja nostaa päätään pehmoiselta tyynyltään, koittaa tarkentaa katsettaan kelloradion näyttöön ja muistelee onko se soinut jossain vaiheessa; luultavasti ei, tai ei ainakaan tarpeeksi äänekkäästi. Joka tapauksessa on aika kiiruhtaa päivittäiselle luennolle.

Kokemus nro 11: Kollektiivinen vastustus yhteiskunnan aikakäsityksiä vastaan
Perinteisestä vuorokausirytmistä poikkeaminen ei sinänsä ole itselleni mikään uusi kokemus ja työskentelinkin jo kotisuomessa useasti yöaikaan. Yöllä vireystasoni ja keskittymiskykyni tuntuu jostain syystä olevan parhaimmillaan. Näin ollen työskentely muiden nukkuessa ei ole koskaan ollut mikään ongelma tai outo valinta. Suomessa koin kuitenkin olevani melko poikkeava tässä suhteessa ja pyrkimys olikin tehtävien niin salliessa noudattaa perinteistä vuorokausirytmiä. Täällä asuntolassa en kuitenkaan näytä olevan asian kanssa yksin. On aivan normaalia kohdata yömyöhään läppäriään naputteleva ranskalainen, nuudelipussin kanssa keittiöön suuntaava saksalainen tai vaatteitaan pesukoneeseen kantava kiinalainen. Kotona lähiympäristö pyrki ohjaamaan elämänrytmiä lähemmäs normaalia; täällä ympäristö taas kannustaa käänteiseen vuorokausirytmiin. Onkin jollakin tavalla outoa, mutta toisaalta myös mielenkiintoista, kokea tämä normaalina toimintatapana.

Poikkeavaan vuorokausirytmiin ohjaa myös kaupungin erittäin vilkas yöelämä sekä ne lukuisat bileet, juhlat, illanistujaiset ja muut epämuodolliset tilaisuudet, joita vaihtareiden elämään kuuluu vähintäänkin riittävästi. Kuten mainittua asuntolassa seuraa riittää, jonka lisäksi paikalliset ravintolat sulkevat ovensa paikasta riippuen kello kuuden ja kahdeksan välillä. Toisaalta myös asuntola avaa ovensa vasta kello kuusi aamulla, joten sitä ennen ei ole kotiin tulemista. Juhlitun illan jälkeen vuorokausirytmi onkin kertaheitolla täysin päinvastainen siihen normaaliin yhteiskuntaan verrattuna.





Kirjoittaja lopettelee parhaillaan oman vuorokautensa tehokkainta osaa, on lukenut postit, tarkastanut facebookin, vilkaissut maailman tapahtumat uutisista, lukenut läksynsä ja kirjoittanut blogiin. Seuraavaksi alkaa kirjoittajan adaptoituminen niin kutsutun normaalin yhteiskunnan vuorokausirytmiin, peseytyminen, aamutoimet ja siirtyminen kirjastoon.

Venäläistä kulttuuria, vauhtia ja vaarallisia tilanteita OSA II

Venäläinen joukkoliikenne on melko mielenkiintoinen ja tutustumisen arvoinen kokemus. Matkan taittamiseen on käytettävissä lukuisia erilaisia vaihtoehtoja. Metroverkosto on melko laaja erittäin toimiva ratkaisu vähänkään pidemmän välimatkan siirtymiseen. Kaupungin sijainnista ja maaperästä johtuen metrolinjasto on jouduttu rakentamaan todella syvälle maan alle ja se onkin yksi maailman syvimmistä metroista. Maaperän haasteellisuus johtuu kaupungin perustajan Pietari Suuren kunnianhimoisesta tavoitteesta rakentaa Suomenlahden pohjukkaan täysin soiden peittämälle alueelle Venetsian kaltainen kaupunki, jossa kanavat risteilevät koko kaupungin alueella. Vielä tänäkin päivänä kaupunkia halkovat monet kanavat, osa kaduista kulkee vahoja kanavalinjoja pitkin ja Neva jakaa kaupungin kolmeen eri osaan: Petrogradskiyn ja Vasileostrovkiyn saarille sekä mantereelle.

Pietarin metro kulkee siis syvällä maan alla laitureille johtavat liukuportaat ovatkin jyrkät ja pitkät, joissa kuluu aikaa monesti enemmän kuin itse kulkuvälineessä. Tästä johtuen yhtä pysäkinväliä harvoin kannattaa kulkea metrolla. Muuten metrot toimivat todella jouhevasti. Laiturilla ei juurikaan tarvitse odotella sillä edellisen lähdettyä seuraava saapuu lähes aina kahden minuutin sisällä. Varsinkin ruuhka-aikoina metrovaunut kulkevat lähes yhtenä letkana asemalta toiselle. Ruuhka-ajat ovat muutenkin mielenkiintoisia metroissa, koska suuri osa kaupungissa asuvista käyttää metroa päivittäisenä kulkuvälineenään. Toisinaan toiminta saattaa vaikuttaa karjojen erottelulta, kun ihmiset yrittävät siirtyä massoina haluamiinsa suuntiin sokkeloisessa metroverkostossa, jossa rauta-aidat ja lukuisat käytävät risteilevät laiturilta toiselle.

Täysin kielitaidottomalle matkaajalle oman haasteensa metroliikenteessä tarjoaa ainoastaan kyrillisillä kirjaimilla painetut opastetaulut ja asemien nimet. Tähän tosin on odoteltavissa muutosta, sillä juuri avatun täysin uuden metrolinjan (nro. 5) kahdella jo käyttöönotetulla asemalla kaikki nimet oli kirjoitettu sekä kyrillisillä että latinalaisilla merkeillä. Uudet asemat edustavat kaikessa muussakin mielessä sitä rakennustaitoa ja loistokkuutta, jota Venäjältä tarvittaessa löytyy. Vanhemmat asemat ovat nekin siistejä ja tietyt asemat saattavat olla hyvinkin kauniita ja koristeellisia, mutta nämä kaksi uutta asemaa (Volkovskaya ja Puschkinskayan uudempi osa) painivat omassa sarjassaan. Asemat on rakennettu ulkonäöltään melko yksikertaisiksi ja rakennusmateriaalina on käytetty, niin kuin vanhemmillakin asemilla, ainoastaan erilaisia kivilajeja. Tästä huolimatta tilat eivät vaikuta kolkoilta tai kovilta, vaan ylvään rauhallisilta. Seiniä koristavat uskomattoman kauniit taideteokset ja tietysti siellä täällä on venäläiseen tapaan myös patsaita.


Volkovskayan uusi ja tyylikäs metroasema.

Nämä kaksi uutta asemaa kuuluvat osana laajaan Pietarin kaupungin ilmeisesti jo 80-luvulla laatimaan metroverkoston laajennushankkeeseen, joka kuitenkin on jäänyt useita kertoja toteuttamatta talousvaikeuksien takia. Nähtäväksi jää kuinka tämänkertainen taantuma tai odotettavissa oleva lama tulee vaikuttamaan hankkeeseen. Ainakin tämän vuoden budjetista on jo karsittu hankkeeseen kohdistettuja määrärahoja melko merkittävästi.

Uudella Volkovskayan (Волковская) asemalla opasteet ovat myös latinalaisilla kirjaimilla.


Muita julkisenliikenteen tarjoamia mahdollisuuksia kaupunkialueella ovat perinteinen bussi (avtobus) tai sähköllä toimiva linja-auto eli trolleibus, raitiovaunu sekä marsrutka tai teska. Viimeksi mainitut kulkuvälineet ovat käytännössä tietyllä reitillä kulkevia takseja, joskin rauhallisempina aikoina hyvällä neuvottelutaidolla varustettu matkaaja voikin saada kuskin poikkeamaan varsinaiselta reitiltä. Muutenkin marsrutkat ja teskat liikennöivät vailla aikatauluja, ottavat kyytiin paikasta kuin paikasta kättään heiluttavan matkustajan ja myös jättävät hänet mihin tahansa reitin varrella. Tunnelma näissä pakettiauton kokoisissa pikkubusseissa on usein tiivis ja kostea, varsinkin ruuhka-aikoina. Rahastaminen täyteen ahdetussa autossa tapahtuu lähettämällä rahat kuljettajalle kansamatkustajien välityksellä. Myös mahdolliset vaihtorahat kulkevat samaa reittiä kädestä käteen takaisinpäin. Ahtaudesta johtuen kulkuneuvo joudutaan myös monesti tyhjentämään pysähdyttäessä, jotta ulos haluavat matkustajat mahtuvat poistumaan kyydistä. Tämän jälkeen pakkaudutaan takaisin sisälle ja matka voi taas jatkua.


Vaimo tykkää Volkkovskayan uudesta metroasemasta.


Mielenkiintoisin ja ehdottomasti kätevin kulkuneuvo Pietarissa on kuitenkin ns. kansantaksi. Kansantaksilla tarkoitetaan mitä tahansa liikkeellä olevaa autoa ja usein kuuleekin sanottavan, että jokainen auto on potentiaalinen taksi. Käytännössä homma toimii heiluttamalla kättään innostuneesti tienvarressa ja neuvottelemalla kohtuullinen hinta aiotusta taipaleesta viereen pysähtyvän auton kuljettajan kanssa. Juuri koskaan kansantaksia ei tarvitse odottaa minuuttia kauempaa ja usein innokkaita kyydintarjoajia pysähtelee myös pyytämättä. Hinnaltaan nämä taksit ovat lähestulkoon ilmaisia. Esimerkiksi edellisviikonloppuna noin puolen tunnin ja arviolta 15 kilometrin matka kansantaksilla klo 3:00 maksoi neljältä henkilöltä yhteensä 300 ruplaa eli viimeviikkoisen kurssin mukaan noin 7 euroa. Lisäetuna kansantakseissa on erittäin hyvä mahdollisuus harjoittaa kielitaitoaan kuljettajan kanssa. Tiettyjä rajoitteita näiden kulkuvälineiden käytössä on kuitenkin hyvä huomioida, eikä ihan mitä tahansa kyytitarjousta kannata ottaa vastaan.

Perjantai-iltainen tervetulojuhlailta päättyikin juuri hyvin epäilyttävään kyytitarjoukseen viereemme pysähtyneestä ladasta. Autossa olevat kaksi nuorta miestä koittivat houkutella ravintolaillan päätteeksi kotia koti tallustelevaa parivaljakkoa hyvin innokkaasti kyytiinsä. Kun kieltäydyimme Hannen kanssa kohteliaasti tarjotusta mahdollisuudesta, päätti toinen miehistä lähteä seuraamaan meitä ja perustella tekemäänsä tarjousta vielä uudemman kerran. Tehostaakseen vaikutustaan pyrki innokas kauppamies lähes intiimin kanssakäynnin mahdollistavalle etäisyydelle. Koska tunsin henkilökohtaisen reviirini kaventunee liiaksi, pyrin pitämään ystävämme kädenmitan päässe meistä. Muutaman kymmenen metrin piirileikin jälkeen kuljettajaksemme pyrkinyt kaveri pudotti yllättäen kädestään maahan Pietarin karttavihkon. Hanne ystävällisenä henkilönä tietysti poimi pudonneen vihkon maasta ja lopulta vihko jäikin meille, kun kaveri poistui äkillisesti paikalta seurattuaan meitä noin 100 metriä. Tässä vaiheessa päätimme tarkistaa varustuksemme mahdollisten tappioiden varalta. Mitään ei vaikuttanut puuttuvan, joten julistauduimme karttavihkon erolla tapahtuman voittajaksi. Tarkemman tarkastelun jälkeen kartta vaikuttikin oikein hyvältä, koska omistin itse juuri samanlaisen. Lausuinkin siis: "Katso vaik mul o iha samanlaine kartta ittel, tääl povitaskus se on...." ja aloin kaivaa karttaa taskuni syövereistä todistaakseni väitteeni. Kummastukseni oli melkoinen, kun tajusin, ettei aina mukanani kantama kartta ollutkaan enää taskussani. Kaverin piti olla hommassaan kyllä melkoisen taitava ja nopea, koska omasta mielestäni hän ei missään vaiheessa päässyt kädenmittaa lähemmäksi, vaikka kovasti sitä yrittikin. Lisäksi kartta oli povitaskussani, jonne ei pitäisi kovin helposti päästä käsiksi huomaamattani. Outoa toisaalta, että noinkin käteväkätinen kaveri sitten viime hetkellä tiputtaa saalinsa uhriensa jalkoihin, vai olikohan tuolla juuri tarkoituksena viedä huomiomme muualle... No, lopputulos oli tällä kertaa kuitenkin 0-0 matkaajat vastaan taskuvarkaat. Tapaus toimikoon varoittavana esimerkkinä ja opetuksena, että tarkkana kannattaa olla.

Kokemus nro 10: Ryöstöyritys
Kokemushan se tämäkin on, vaikka yritykseksi jäikin. Kirjoitettuna asia kylläkin kuulostaa melko lailla vakavammalta, kuin mitä tilanne itse asiassa oli. Tietysti meillä oli mitä parhain tilaisuus päästä eroon kukkaroistamme ja puhelimistamme, emmekä tainneet oikein kumpikaan tajuta aluksi mistä hommassa oli kysymys, mutta kuten sanottua olimme tarpeeksi valppaina, ettei yritys toteutunut suunnitellulla tavalla. Varsinkin Hanne toimi urheasti ja pelasti pelosta vapisevan kirjoittajan vaaralliselta mafiosolta :D

Venäläistä kulttuuria, vauhtia ja vaarallisia tilanteita OSA I

Tähän vuodenaikaan Pietari ei näyttäydy kauneimmillaan ja pohjoisesta Venetsiasta haaveileva matkaaja luultavimmin pettyy kaupungin harmauteen. Toisina päivinä sataa lunta tai räntää ja ajoittain pakkanenkin voi lähennellä miinus kymmentä, mutta useimmiten näitä lumisia ja kylmiä päiviä seuraa lämpimämpi ajanjakso, jolloin kaikki satanut lumi sulaa epämääräiseksi harmaaksi mössöksi kaupungin kaduille ja kujille. Lumitöitä täällä ei juurikaan tunnuta arvostavan - ehkä juuri siksi, että sulaahan se lumi kuitenkin pois. Katujen suolaamisen paikallinen liikennelaitos joka tapauksessa osaa. Suolaa kylvetään kaduille ahkerasti ja hieman liioiteltujen tarinoiden mukaan suurimmat suolakiteet lähentelevät nyrkinkokoisia järkäleitä. Kadut siis lainehtivat epämääräisestä loskasta ja vedestä. Maantieteellisestä sijainnistaan johtuen kaupungin peittää useina päivinä veden ja loskan lisäksi myös sankka sumuverho, joka parhaimmillaan rajoittaa näkyvyyden alla sataan metriin.

Oman haasteensa elämään tuo myös jalkakäytävät täyttävän loskan alla vaaniva liukas ja arvaamaton jääkerros, joka pääsee melko helposti yllättämään varomattoman kulkijan. Miehenä ei voi muuta kuin ihmetellä venäläisten naisten tasapainoaistia heidän selviytyessään hengissä kymmensenttisillä koroillaan koko kaupungin kattavalla luistinradalla! Toisaalta venäläisillä naisilla on mielenkiintoinen tapa kulkea lähes kaikkialla käsikynkässä kahden tai kolmen henkilön ryhmissä, mikä varmastikin lisää pystyssä pysymisen mahdollisuuksia.

Vallitsevasta säätilasta johtuen paikallisessa katukuvassa vilisee mielenkiintoinen kirjo erilaisia talvi- ja toppatakkeja, turkkeja, karvahattuja, pipoja ym. vaatekappaleita kylmyyden karkoittamiseksi. Kaikki eivät kuitenkaan suostu tinkimään ulkonäöllisistä seikoista ja lähes minihamemitoissa kulkevat nuoret naiset kuuluvat katukuvaan myös näin talvisaikaan. Ja tämähän taas lämmittää miehistä mieltä kylmyyden keskellä. Kylmyydensietokyvyltään pietarilaiset vaikuttavat kuitenkin olevan lähempänä eteläeurooppalaisia kuin pohjoisia kansoja. Tai ainakin omiin korviini on kantautunut melko usein paikallisten valitukset kylmästä ja hyytävästä ilmastoa, vaikkei ilmanala suomalaisen mittapuun mukaan tunnukaan mitenkään ylitsepääsemättömältä.

Mennyt viikonloppu tarjosi uteliaalle ja kiinnostuneelle kulttuurimatkaajalle lukuisia mielenkiintoisia tapahtumia. Torstai-iltaisten vauhdikkaiden asuntolabileiden jälkeen oli perjantaina vuorossa vaihto-opiskelijoille järjestetty tervetuliaisjuhla. Ideana oli tutustua toisiimme ja viettää aikaa yhdessä. Tutustumisen paikalliset tutorit olivat päättäneet toteuttaa tutulla, mutta ainakin itseltäni jo vuosia sitten unohduksiin vaipuneella tavalla. Oli piirileikkejä, oli nimileikkejä, oli pussailuleikkejä ja ennen kaikkea oli leikkejä! Mieleeni palasivatkin ajat rippikoulusta ja toisaalta tietty yhtymäkohta oli löydettävissä myös ala-asteaikaisiin kotibileisiin: olinkin jossain vaiheessa aivan varma, että seuraavaksi tulee näkkäripunnerruskilpailu - no, tällä kertaa se ei sisältynyt ohjelmaan. Eräässä pussailuleikissä osallistujiksi valittiin kuusi tyttöä ja kuusi poikaa, joiden joukkoon myös kirjoittaja lukeutui. Pojat ohjattiin käytävään odottamaan ja tytöt valitsivat itselleen mieleisensä partnerin käytävällä odottavien poikien joukosta. Tämän jälkeen pojat tulivat yksitellen huoneeseen ja suutelivat jotakuta rivissä seisovista tytöistä. Mikäli tyttö oli valinnut juuri kyseisen pojan, oli pari löytynyt ja he voivat palata paikoilleen vienosti hymyillen ja toisiaan salaa vilkuillen. Voittajana leikistä kuulemma selviäisi se, kuka ensimmäisenä löytäisi oman parinsa. Itse olin tästä kuitenkin eri mieltä. Voittaja olisi mielestäni se, kuka saisi tehdä useimpia kierroksia huoneen ja käytävän välillä. Näin ollen kiersinkin läpi ryhmän kaikki tytöt ennen oman parini löytymistä ja tulin oman rankingini mukaan jaetulle ensimmäiselle sijalle.

Kaikista jännistä leikeistä huolimatta illan mielenkiintoisin tapahtuma sattui kuitenkin jo ennen varsinaisten juhlien alkua. Olin tilaisuudesta, yllättäen, hieman myöhässä, koska päivän salireissu oli venähtänyt arvioitua pidemmäksi ja muut olivat siirtyneet juhlapaikalle jo edeltäkäsin. Juhlat järjestettiin eräässä luokassa yliopiston päärakennuksella ja koitin kiiruhtaa paikan päälle parhaani mukaan. Matka kuitenkin katkesi jo päärakennuksen portilla, kun aulassa päivystävä vartija ei laskenut minua sisälle. Tässä ei sinänsä ollut mitään erikoista, koska en ollut saanut vielä paikallista opiskelijakorttia ja myös aikaisemmilla kerroilla olin joutunut neuvottelemaan hetken vahdin kanssa ennen portin avautumista. Tällä kertaa neuvottelu ei kuitenkaan vaikuttanut tuottavan tulosta ja entistä kummallisemmaksi tilanne muuttui, kun vahti soitti paikalle toisen vartijan. Hänen johdollaan pääsin kylläkin sisälle, mutta matka jatkui juhlien sijasta vartioiden huoneeseen, jossa päivysti saattajani lisäksi kaksi muuta vartijaa. Sisällä alkoivatkin kuulustelut pikimmiten ja vasta tässä vaiheessa tajusin kantavani kädessäni vaalean ruskeaa Nevskoe oluttölkkiä. Aloin pikkuhiljaa ymmärtää vartioiden negatiivisen suhtautumisen. Oli kuulemma aivan ennenkuulumatonta, että joku pyrkii yliopistolle olut kädessä ja vielä ilman opiskelijakorttia! Virallisesti opiskelijakortti vaaditaan kaikilta rakennukseen halajavilta opiskelijoilta. А кто ты? (kukas sinä oikein olet?) oli vartioiden melko tiukasti esittämä kysymys. Aah, taas kerran kielikylpyä parhaimmillaan! On kai aika turha mainitakaan, että puhutteko englantia -kysymys sai aikaan ainoastaan päiden pyörittelyä. Syvällisten neuvottelujen lopputuloksena samainen vartija, joka oli aikaisemmin saattanut minut huoneeseen, lähti tällä kertaa saattamaan minua ulos koko rakennuksesta. Ulkona matka jatkui yliopiston aluetta pitkin erään rakennuksen kulmalle, jossa saattajani pysähtyi, osoitti edelleen kädessäni olevaa oluttölkkiä, takkini taskua ja seuraavan rakennuksen kulmaa. Tämän jälkeen vartija poistui paikalta. Täysin tietämättömänä, mitä tilanteessa pitäisi tehdä, kiersin rakennuksen, työnsin tölkin syvälle takkini taskuun ja kävelin kenenkään häiritsemättä sisälle päärakennukseen. Juhlapaikalle saavuttuani tutustumisleikit olivat jo hyvässä vauhdissa ja lähes kaikilla läsnäolijoilla oli käsissään oluttölkkejä tai skumppapulloja. Muut vain olivat ymmärtäneet heti ensimmäisellä kerralla pelin hengen: sillä ei ole väliä mitä teet, vaan sillä miltä se näyttää. En missään tapauksessa usko vartioiden olleen tietämättömiä siitä, mitä huoneessa todellisuudessa tapahtui, mutta niin kauan kuin heidän ei tarvinnut nähdä asiaa sillä ei ollut väliä.

Kokemus nro 9: sisältö vs. ulkokuori
Venäjään ja venäläisyyteen kuuluu ainakin oman, joskin lyhyen, kokemukseni perusteella luontainen ristiriita asioiden sisimmäisen olemuksen ja sitä ympäröivän ulkoisen kuoren välillä. Moni asia näyttää ensivaikutelman tai pikaisen tarkastelun jälkeen täysin erilaiselta kuin se todellisuus, joka piilee tämän harhaanjohtavan kuoren alla. Esimerkkejä voisi listata lukuisia, mutta mainittakoon tässä vaiheessa venäläisten joskus karkealta ja töykeältä vaikuttavan käytöksen takaa useimmiten paljastuva äärimmäisen ystävällinen ja ihmisläheinen luonne; rakennusten rähjäinen ja ränsistynyt ulkokuori, joka kätkee sisälleen monesti huolitellun ja lämmöllä sisutetun kodin tai arvokkaan liiketilan; tai harmaa ja likainen Pietari, joka kevään tullen kuoriutuu talviasustaan ja paljastaa uskomattoman loistokkuutensa. Lisäksi moni käytännön asia vaikuttaa aluksi täysin mahdottomalta ratkaistavaksi, mutta pienen neuvottelemisen jälkeen asiaan kuin asiaan löydetään toimiva ratkaisu. Valitettavan usein ulkomaalainen törmää kuitenkin vain tähän kovaan ja rosoiseen ulkokuoreen, eikä edes halua perehtyä asiaan syvällisemmin. Juuri tähän seikkaan liittyvät luultavasti ne lukuisat ennakkoluulot ja negatiiviset käsitykset Venäjästä maana ja venäläisistä ihmisinä.

Tervetuliaisjuhlien päätyttyä siirryttiin vielä ennen illan ravintolakierrosta tuttuihin asuntolabileisiin ja jälleen kerran suurin osa porukasta pakkautui meidän kerrokseemme. Viidennestä kerroksesta, jossa siis myös minun ja Vaimon nykyinen koti sijaitsee, onkin ilmeisesti muodostumassa melkoinen juhlakeskus. Mitäs sitten tapahtuikaan, siitä kuulette seuraavalla kerralla…

Первая неделя в Руссии - Ensimmäinen viikko Venäjällä

Takana on noin viikko vaihtarielämää Pietarissa, Venäjällä. Ensivaikutelma on ollut ehdottoman positiivinen, ja kulunut viikko on tarjonnut monia mielenkiintoisia tilanteita ja tapahtumia. Mieleni tekisi sanoa kliseisesti, että ensimmäinen viikko on ylittänyt kaikki odotukseni, mutta tänne tullessani en varsinaisesti odottanut mitään muuta kuin venäjän kieltä ja täysin erilaista elämänmenoa kuin tutussa, turvallisessa ja usein melko ennalta arvattavassa kotisuomessa.

Ensimmäinen kokemani kulttuurishokki liittyykin juuri kommunikoitaessa käytettävään kieleen; ei niinkään omaan kielitaidottomuuteeni tai ymmärtämisvaikeuksiin - niitä osasin odottaa. Shokki alkoi muodostua taksissa, heti bussin saavuttua Pietariin, ja jatkui asuntolassa odottavan tervetuliaiskomitean toimesta. Taksikuski puhui sujuvaa suomea ja asuntolan romanialainen vaihtari laski ensikohtaamisellamme leikitellen numerot yhdestä kymmeneen - suomeksi! Tämän lisäksi samalla käytävällä asustelee venäläinen opiskelija, joka on ollut Turussa vaihtarina ja osaa melko hyvin suomea. Myös virolainen naapurimme taitaa jokusen sanan suomea. Samassa kerroksessa käytävän toisessa päässä on puolestaan oikea suomalaisten keskittymä ja kaiken kaikkiaan olen tavannut yliopistossamme vähintään 20 muuta suomalaista. Kaikkiin en ole luultavastikaan edes törmännyt...

Shokkireaktion aiheutti siis tämä suomalaisuus, jonka luulin voivani välttää täällä. Ei niinkään, että suomalaisuudessa, suomenkielessä tai suomalaisissa olisi jotain negatiivista, jota haluaisin paeta, mutta oma ajatukseni oli tulla Venäjälle opiskelemaan venäjää ja tutustua venäläiseen kulttuuriin. Toisaalta, mukavaahan se on, että paikalla on tuttuja ja turvallisia suomalaisia ja ongelmatilanteissa voi turvautua suomeen. Pelkään kuitenkin jollakin tavalla jumiutuvani tähän tuttuun ja turvalliseen ja havahtuvani kesäkuussa siihen, että vaihtoaikani Pietarissa on kulunut suomeksi suomalaisten seurassa. Mainittakoon kuitenkin tässä vaiheessa väärinkäsitysten välttämiseksi, että kaikki kohtaamani suomalaiset ovat olleet erittäin mukavia ja hyvää porukkaa. Haluaisin vaan tiiviimmin kontaktiin juuri venäläisten kanssa ja tilanteisiin, joissa ei voi turvautua suomeen tai englantiin. No, täytyy vaan olla itse aktiivisempi ja ajaa itseään mukavuusalueelta epämukavuusalueelle, kuten eräs suuri Raumalainen kauppatieteilijä asian ilmaisi.

Kokemus nro 6: Pietarissa on paljon suomalaisia ja suomenkielentaitoisia
Todella paljon!

Tulimme vaimon kanssa Pietariin perjantai-iltana, majoituimme asuntolaamme ja kävimme syömässä. Illaste ennen nukkumaan menoa purettiin vielä tavarat ja suunniteltiin seuraavan päivän ohjelmaa. Yllätyksekseni sain kaikki tavarani mahtumaan yhteen kaappiin ja pariin laatikkoon, jotka kuuluivat huoneen sisustukseen. Asuntolalla vastassa ollut tutor kommentoi tavaramäärämme muuten kysymällä "Kuinka pitkäksi ajaksi te tulitte tänne? Vuodeksi vai kahdeksi?" Aikaisemmin kertomani matkalaukkukokeilu muuten päättyi ison laukun osalta melko heikosti, eikä kyseinen laukku osoittautunut soveltuvaksi näin raskaisiin sarjoihin: laukku repesi jo matkalla asuntolaan!

Viikonloppu kuluikin sitten suurimmaksi osaksi sisustuksen ja shoppailun parissa. Lauantaina matkasimme Matin (lue: vaimon) kanssa miehekkäästi ruotsalaisten lahjaan sisutavalle maailmalle eli Ikeaan. Reissulta tarttui mukaan kaikenlaista pientä kivaa alkaen viherkasvista, kynttilöistä ja petivaatteista. Ja tulihan sitä maisteltua myös ruotsalaisia lihapullia kerran niitä saatavilla oli! Lauantai-iltana teimme sitten vielä hyvinkin perinteisen ravitsemusliikekierroksen, joka tuli tutuksi jo viime kesänä vieraillessani täällä: Achtum baby, The other side, Marshtal (tämä on juuri se suomalaisten suosiossa oleva paikka, jossa eräs turisti loukkasi viime vuoden lopulla tapaturmaisesti päänsä). Ilta venyi yli kotiintuloajan, joka asuntolassamme on klo 2:00. Myöhästyminen tarkoitti puolestaan sitä, että iltaa oli pakko jatkaa kello kuuteen asti aamulla, jonka jälkeen asuntolan ovet taas avautuvat.












Paikallinen Ikea















Paikallinen R-Kioski

Sunnuntaina heräsimme siis pirteinä ja hyvin levänneinä jälleen uuteen shoppailupäivään. Tällä kertaa oli vuorossa Okey, paikallinen supermarket, jonka valikoimasta löytyy yllättävän monia suomalaisia tuotteita. Itselleni mieluisin yllätys oli ruisleipä ja Oltermannin 17 % juusto. Suomessa elämä ilman näitä elintarvikkeita ei juuri onnistu, mutta tänne tullessani olin jo henkisesti valmistautunut luopumaan kyseisistä tuotteista. Lopulta ostostemme loppusumma kohosi riittävän korkealle, jotta saimme kassalta kahdenhengen vapaaliput paikalliseen kylpylään. Tai käytännössä emme saaneet mitään lippuja vaan kassakuittimme leimattiin paikalliseen tapaan muutamalla leimalla, ja tämän dokumentin pitäisi oikeuttaa sisäänpääsyyn.

Kokemus nro 7: Venäläiset rakastavat leimoja Olin kyllä kuullut paikallisesta intohimosta leimoja kohtaan ja kuulopuheiden mukaan ei ole aivan sama minkä värinen tai muotoinen leima on, vaan jokaiseen asiapaperiin on olemassa tietty leimatyyppinsä, joilla se kuuluu leimata. Tähän mennessä en ole kuitenkaan itse vielä törmännyt vääräntyyppisiin leimoihin, mutta ylipäätään leimoihin sitäkin enemmän. Jokainen paperi, lippu, lappu tai dokumentti tulee varustaa leimalla - tai parilla. Myös leimojen lyöminen oma taiteenlajinsa ja nimenomaan lyömien: leimoja ei paineta vaan ne lyödään paperille voimalla ja antaumuksella!

Kokemus nro 8: Kämppis En ole koskaan aikaisemmin asunut virallisesti yhdessä kenenkään kanssa. Anniksen kanssa kyllä asuimme enemmän tai vähemmän yhdessä kahdessa eri asunnossa, mutta joka tapauksessa molemmilla oli omat asuntonsa ja näin ollen tarpeen vaatiessa paikka, johon paeta. Kämppiksen kanssa asuessa tai avoliitossa, kuten nykyistä asumismuotoamme Vaimon kanssa kai virallisesti kuuluu kutsua, tuota pakopaikkaa ei ole. Varsinkaan kun yhteinen kotimme käsittää ainoastaan noin 15 neliöisen huoneen. Aikaisemmin olen tottunut siihen ajatukseen, että aina on olemassa paikka jonne voin mennä ja tiedän, ettei siellä ole ketään muuta ellen niin halua. Merkittävintä tässä on itselleni ollut tietoisuus oman yksityisen reviirini olemassaolosta, eikä niinkään se, että kokisin usein tarvetta vetäytyä kuoreeni ja sulkeutua ulkoiselta maailmalta. Yhteiselossa täytyy myös huomioida asuinkumppani aivan eritavalla yksinasumiseen verrattuna: kaikkia asioita ei voi tehdä oman päänsä mukaan, myös toisen poikkeavia tapoja tulee ymmärtää ja niiden kanssa pitää oppia elämään. Toinen puoli avoliittoa onkin sitten täynnä positiivisia puolia. Aina tarvittaessa on seuraa - ystävä, jolle voi puhua ja jolle jutella; monet käytännön askareet helpottuvat puolella, kun on kaksi tekijää; seuraelämä on huomattavasti aktiivisempaa, kun molempien ystävistä tulee oikeastaan huomaamatta myös toisen ystäviä, tai vähintään tuttuja.

Maanantai kului sitten käytännössä erilaisia hakemuksia ja kaavakkeita täyttäessä yliopistolla. Lisäksi päivä sisälsi kielitestin, jossa melko lailla UKK:n näköinen vanhempi herrasmies kyseli muutaman minuutin ajan aikaisemmista venäjän opinnoista. Haastattelun perusteella opiskelijat jaettiin tasoryhmiin. Oma ryhmäni sijoittunee ymmärtääkseni johonkin alkeistason ja edistyneempien väliin. Oma vaikutuksensa oli mahdollisesti myös sillä, että pyrin hyvin suomalaiseen tapaan vähättelemän omaa kielitaitoani. Kaikesta huolimatta oman ryhmäni taso vaikuttaa ainakin ensimmäisen viikon jälkeen oikein sopivalta.

Jos venäläiset rakastavat leimoja, niin valokuvat ovat heille vähintäänkin yhtä merkittävässä asemassa. Maanantain aikana luovutin itsestäni arviolta noin kahdeksan valokuvaa pelkästään yliopistolle. Tämä ei kuitenkaan ollut vielä riittävästi, sillä oman valokuvansa tarvitsivat myös opiskelijakortti, salikortti ja kirjastokortti. Loppujainlopuksi maanantaipäivän aikana minusta saatiin aikaiseksi aikamoinen kansio papereita ym. dokumentteja. Ei se päivä siis ihan hukkaan tainnut mennä, vaikka omasta mielestäni en saanutkaan juuri mitään aikaiseksi. Toisaalta en ole aivan varma oliko papereiden sisällöllä kovinkaan suurta merkitystä. Olin esimerkiksi unohtanut ottaa mukaan kopion vakuutustodistuksesta ja ainoa dokumentti vaadittavasta vakuutuksesta oli vakuutusyhtiöltäni saama kirje, jossa kerrottiin, että varsinainen vakuutustodistus lähetetään minulle lähiaikoina. Koska kirje oli suomeksi, päätin koittaa kepillä jäätä ja ojentaa kirjeen virkailijalle. Sen paremmin paperiin vilkaisematta siitä otettiin kopio, lyötiin leima päälle ja kopio laitettiin muiden papereiden jatkoksi kansioon - valokuvaa tähän ei liitetty. Virkailijan kummastusta ei herättänyt myöskään Sukupuoli- kysymyksen kohdalle vetämäni viiva. Itse kaavakkeiden täyttäminen oli melko mielenkiintoinen prosessi, jonka aikana venäjä-suomi -sanakirja oli melko ahkerassa käytössä. Mikäli sanakirjasta ei löytynyt ratkaisua tiedusteltaviin seikkoihin, joita olivat mm. isän ja äidin ammatit, kyselin neuvoa virkailijalta, joka ei osannut/suostunut puhumaan muuta kuin venäjää. Toisaalta tämä oli juuri sitä kaipaamaani kielikylpyä, jossa vaan oli pärjättävä niillä sanoilla, joita oli sattunut pakkaamaan mukaan. Lisää tätä! Maanantain päätteeksi kävimme vielä istuskelemassa iltaa serkkuni kanssa paikallisessa kuppilassa. Ja taas törmäsimme matkalla erääseen tuttuun suomalaiseen, joka oli Vaimon vanhoja työkavereita.

Tiistaina alkoivat sitten vihdoin viimein opinnot: neljä tuntia venäjää kymmenhenkisessä suomalaisryhmässä. Alkuun kurssin taso tuntui melko helpolta ja pohdinkin olinko vähätellyt omaa kielitaitoani hieman liikaa. Opetus eteni kuitenkin melko nopealla rytmillä ja käsiteltävät asiat olivat erittäin hyvää kertausta. Opettajamme on myös mitä mainioin ja muistuttaa niin ulkonäöltään, kasvojen piirteiltään, olemukseltaan kuin englanninkielen ääntämykseltäänkin erehdyttävästi Mr. Beania. Luentojen jälkeen lähdimme porukalla metsästämään kurssimme oppikirjaa, joka lopulta löytyi neljännestä kirjakaupasta. Alustavan selailun jälkeen kirja onkin ehdottomasti paras näkemäni venäjän oppikirja (Русский язык для начинающих - Russian for beginners). Opiskelumateriaalin hankkimisen jälkeen olikin aika siirtyä kotiin tekemän läksyjä, niin kuin tunnollisen opiskelijan kuuluukin.

Tiistaina kävimme vielä hankkimassa salikortin yliopistomme liikuntakeskukselle. Kuukausikortti maksoi tuhat ruplaa eli noin 22 euroa. Ei paha, vaikkei salilta löydykään ihan viimeisimpiä kuntoilulaitteita ja ryhmäliikuntatunneista voi vain unelmoida. Tehtävänsä se kuitenkin ajaa erittäin hyvin. Salikortin saamiselle oli tosin edellytyksenä perinpohjaisen lääketieteellisen lääkärintarkastuksen läpäiseminen. Homma kuitenkin hoitui samassa keskuksessa, jossa paikallinen lääkäri piti vastaanottoaan. Perusteellinen ja aukoton lääkärintarkastus sisälsi yhden kysymyksen: "Oletko käynyt aikaisemmin kuntosalilla?" Myönteisellä vastauksella sain paperiini leiman, jonka jälkeen se oli valmiina valokuvaa varten. Tiedä sitten onko lääkärintarkastus riippuvainen kansallisuudesta, koska romanialaiset vaihtarit olivat edellisen lisäksi joutuneet kuulemma näyttämään lääkärille sekä napansa että varpaansa ennen hyväksytty-leiman lyömistä.











Paikallinen kuntosali kaikkine mukavuuksineen (kirjoittaja on kuvan oikeanpuoleinen lihaskimppu)













Venäläistä salitunnelmaa


Keskiviikon ohjelmassa oli jälleen luentoja päivällä, dokumenttien täyttämistä ja melkein gradun tekoa. Pitkään odottanut gradu sai kuitenkin taas kerran jäädä vaille tarvitsemaansa huomiota internet-yhteyden ongelmista johtuen. Asuntolassamme toimii opiskelijoille tarkoitettu wlan-verkko, mutta se kantoalue on melko rajallinen. Esimerkiksi meidän huoneessamme verkko ei kuulu, mutta askel kynnyksen yli ja virtuaalinen maailma on avoinna. Naapurihuoneissa netti kylläkin toimii kuten myös olohuoneessamme ja keittiössä. Päiväsaikaan tämä ei ole juurikaan ongelma, koska asuntola on silloin melko rauhallinen. Tarkoitukseni olikin viettää keskiviikkoiltapäivä gradun parissa. Seuraava yllätys oli yhteydelle määritellyt rajoitukset: VPN-, proxy- tai minkään muun perinteistä http-yhteyttä erikoisempien sovellusten käyttämät portit eivät olleet avoinna, joten JYUn verkkoon tai kirjaston tietokantoihin oli turha koittaa. Viimeisenä oljenkortena ennen oman mokkulan hankkimista on vielä kirjaston verkko, jota pääsen koittamaan huomenna. Mönkään menneen gradu-projektin aiheuttamaa turhautumista olikin hyvä lähteä purkamaan salille, jonka jälkeen kävin syömässä täällä S-Ryhmällä työskentelevän kaverini, Mikon, kanssa. Vankan ravintolakokemuksen omaavana Mikon ravintolavalinta osui jälleen kerran kohdalleen ja päädyimme läheiseen georgialaiseen ravintolaan, jonka ruoka oli loistavaa, hintataso sopiva ja kaiken lisäksi paikka tarjosi myös ilmaisen wlan-yhteyden. Harkitsinkin gradun kirjoittamista loppuun kyseisessä ravintolassa, mutta katsotaan se kirjasto nyt ensin.

Torstaiaamu valkeni Pietarissa hieman pilvisempänä kuin aikaisemmat aurinkoiset pakkaspäivät, vaikka heti aamutuimaan emme ylös päässeetkään. Iltapäivällä treffasin pitkästä aikaa Annan, joka oli vuosi sitten Jyväskylässä vaihto-oppilaana. Anna toimi vielä edellisenä vuonna tutorina Finecin vaihtareille ja saimmekin Matin kanssa häneltä monia hyviä neuvoja ja opastetun kierroksen yliopiston päärakennuksessa. Omasta tutoristani en ole vielä kuullut mitään, joten päätinkin rekrytoida Annan tähän virkaan loppuajaksi. Iltapäivällä oli myös luento, joka tosin jäi melko lyhyeksi vaihtareille järjestyn infotilaisuuden takia. Tilaisuuden aluksi joku henkilökuntaan kuuluva kävi kertomassa joistakin asioista saksaksi, jonka jälkeen kolme eri henkilöä kertoi käytännön asioista venäjäksi. Tämän jälkeen yleisön pyynnöstä asiat luvattiin kerrata vielä englanniksi. Ennen englanninkielistä osuutta niitä vaihtareita, jotka olivat ymmärtäneet aikaisemman presentaatiot, pyydettiin poistumaan. Paikalle jäi noin 20 suomalaista. Englanninkielinen osuus koostui kahdesta osasta: 1. mitä ette ymmärtäneet aikaisemmista esityksistä? 2. kysymyksiä?. Infotilaisuuden jälkeen oli vuorossa vielä kierros päärakennuksella, jonka olimme Vaimon kanssa siis jo suorittaneet aikaisemmin Annan opastuksella. Väittäisin, että Annan voitti tämän mittelön!














Asuntola











Yliopiston päärakennus sisältä












Yliopiston pinkki kahvila



Tällä hetkellä kirjoittaja istuu olohuoneessa keskellä Marian (saksalainen vaihtari) läksiäisiä, koittaa välillä kirjoittaa blogia, nauttii samalla olutta, seurustelee juhlavieraiden kanssa, nauttii viiniä, koittaa laulaa venäläisiä lauluja valkovenäläisen vaihtarin johdatuksella, syö itse tehtyä ja erittäin maukasta täytekakkua, hakee kitaran sointukuvioita netistä venäläiselle kitaristille ja harmittelee oman rytmitajunsa rajallisuutta sekä laulutaidottomuuttaan.












Läksiäistunnelmia asuntolan bileistä

Lähteminen

Matkajärjestelyistä olen kirjoittanut jo aikaisemmin, joten en palaa niihin enää tässä sen tarkemmin kuin toteamalla, että lopulta mukaani lähtivät täyteen pakatut matkalaukku, rinkka, iso kassi, reppu, olkalaukku ja muovikassi. Alkuperäinen kokoonpano muuttui vielä aivan viime metreillä pitkään ja uskollisesti palvelleen ja erittäin tilavan kassini sairastuttua lähtöpäivän aamuna vetoketjuttomuuteen. Tämän kokeneen sotaratsun jättämän ammottavan aukon paikkaajiksi jouduttiin nostamaan alemmilta sarjatasoilta iso kassi, olkalaukku ja muovikassi. Näille melko kokemattomille tulokkaille komennus on tietysti ainutlaatuinen tilaisuus antaa näyttöjä ja ottaa paikkansa raskaammista sarjoista. Erityisen paljon odotetaan lupaavalta ja alemmissa sarjoissa vakuuttaneelta isolta kassilta.

Muutin pois omasta asunnostani viime sunnuntaina ja luovutin kämpän vuokralaiselleni, jonka voi sanoa olleen todellinen löytö. Tuntuu kuin meidät olisi tarkoitettu toisillemme: Minä tarvitsin vuokralaisen helmi-kesäkuun väliselle ajalla, halusin vuokrata kämpän kalustettuna ja jättää sinne mahdollisimman paljon tavaroita. Vuokralaiseni puolestaan tarvitsi asunnon juuri samaiselle ajalle, asunto saisi olla mielellään kalustettu ja omia tavaroita on mukana melko vähän, koska hän on Suomessa vain kesäkuun loppuun asti kestävällä työkeikalla.

Muuton jälkeisen viikon olen lähinnä odotellut lähtöä ja asustellut yöt rakkaan siskoni luona ja päivät kirjastolla lähes yhtä rakkaan graduni kanssa. Viikon aikana tuli törmättyä moniin tärkeisiin ystäviin viimeistä kertaa vähään aikaan ja samalla toivotettiin hyvät keväät puolin ja toisin. Tietysti kävin hätäisesti hyvästelemässä myös ravintola GM:n keskiviikko iltana. Tein viikon aikana myös viime hetken hankintoja ja koitin useampaan otteeseen kertailla mielessäni tarvitsemiani tavaroita. Hankintalistalla oli mm. 12 levyä Fazerin suklaata, joilla on tarkoituksena voidella paikallisen byrokratian rattaita, ja salmiakki, mikä on itse asiassa siitä kummallinen hankinta, etten juurikaan syö salmiakkia tai ylipäätään muitakaan makeisia normaalisti. Alistuin siis massan alla, ja ostin salmiakkia matkaan, koska kaikki sanoivat sen olevan aivan ehdoton hankinta pidemmälle ulkomaanreissulle. No, onneksi kyse oli salmiakista eikä esimerkiksi koivuklapeista. Niitäkin olisin varmaan pakannut mukaan, jos vain joku olisi keksinyt väittää tarpeeksi ponnekkaasti minun ehdottomasti kaipaavan juuri koivuklapeja ulkomailla!

Lähinnä viimeinen viikko kului siis odottavissa tunnelmissa ilman sen suurempia tapahtumia. Mielenkiintoinen huomio viikon aikana oli kuitenkin sopeutumiskykyni muuttuviin tilanteisiin. Olen joskus aikaisemminkin ollut havaitsevinani itsessäni tällaisia piirteitä, mutta huomio pääsi kieltämättä hieman yllättämään. Kävin torstaina viemässä viimeisiä tavaroitani asuntoni (jota siis vuokralaiseni jo asuttaa) varastoon. Paikka, joka viimeisen neljän vuoden aikana on totellut nimeä koti, ja joka ehti myös muodostua kodinkaltaiseksi, rakkaaksi turvasatamaksi maailman vaarojen uhatessa ei herättänyt enää minkäänlaisia tuntemuksia. Tiesin ulos loistavien valojen perusteella täysin vieraan ihmisen viettävän iltaansa minun kodissani, minun tavaroideni ja astioideni keskellä, mutta tuolla hetkellä en tuntenut minkäänlaista sidosta kyseistä paikkaa saati siellä olevia esineitä kohtaan. Miten nopeasti olinkaan sopeutunut tilanteeseen, unohtanut menneen ja asennoitunut sen hetkiseen elämääni. Viikon asustelu Hannan ja Heikin luona tuntui tuolloin täysin normaalilta tilanteelta, jossa voisin viipyä pidempäänkin. Toisaalta seuraavana päivänä odottava muutto vieraaseen maahankaan ei tuntunut mitenkään oudolta tai edes jännittävältä, pikemminkin itsestään selvältä asialta. Näin kuluikin tapahtua!

Olen aina pitänyt itseäni melko sopeutuvaisena ihmisenä, jota pienet muutokset tai epävarmuus ei yleensä haittaa saati ahdista. Vanhan poistuessa olen kokenut luontevaksi jatkaa eteenpäin ja tutustua mielenkiinnolla uuteen. Kuitenkin koti on ollut minulle aina tärkeä ja jollakin tavalla myös pyhä paikka, jossa nuollaan haavat, kerätään voimia ja josta lähdetään taas uudestaan liikkeelle. ”Kotiin voi aina tulla, oli tilanne mikä hyvänsä” on varmasti monelle tuttu viesti lapsuuden kodista. Minä ainakin olen imenyt tuon asenteen ja ajattelutavan vanhemmiltani, ja myöskin vienyt sen mukanani omaan kotiini.

Kirjoitin aikaisemmin omistamistani tavaroista ja esineistä, ja pohdin tuovatko ne minulle turvallisuuden tunteen tai olenko kiintynyt materiaan onneni lähteenä. Ainakin tämän kokemuksen perusteella voinen todeta, että loppujain lopuksi se ei ole materia, joka tekee minut onnelliseksi tai saa tunteman oloni turvalliseksi. Kaiken tavaramäärän keskellä nämä asiat voivat tuntua tärkeiltä, mutta lopulta niiden menettäminen ei sitten taida kuitenkaan olla kovin suuri juttu. Tiettyjä tavaroita uskon kyllä edelleenkin tarvitsevani turvakseni ja mielenrauhan säilyttämiseksi. Tähän joukkoon kuuluvat ehdottomasti ainakin kännykkä, i-pod, läppäri, kukkaro ja nuuskapurkki. Ilman näitä maallisia kapistuksia tunnen itseni vajaaksi.

Mutta palataanpa lopuksi vielä siihen tulomatkaan, jonka vaiheita suurin osa teistä on varmaankin tullut tänne naureskelemaan. Valitettavasti kerrottavana ei ole mitään kovinkaan suurta seikkailutarinaa, vaikka satuinkin astumaan väärään bussiin Jyväskylässä. Bussi, jolla minun piti lähteä reissuun olisi kulkenut reittiä Jyväskylä-Mikkeli-Lappeenranta, josta matka jatkuisi puolestaan venäläisen Sovavto-bussifirman liikennöimällä autolla aina Pietariin asti. Nyt kuitenkin kävi niin, etten astunutkaan lähtiessäni tälle reitille lähtevään autoon vaan siihen toisen, joka ajoi Jyväskylästä suoraan Lappeenrantaan. Minulta jäi siis näkemättä Mikkeli ja jouduin hytisemään Lappeenrannan matkakeskuksen pihalla puolisen tuntia odotellessani Sovavtonin saapumista. Suurimman menetyksen harha-askeleeni takia joutui kokemaan luultavastikin tulevien kuukausien aikainen avopuolisoni Matti, joka oli nousemassa bussin kyytiin Mikkelistä (Matti muuten kantaa tästä eteenpäin titteliä vaimo ainakin tuonne kesäkuun loppuun asti). Häneltä jäi nyt siis kokematta luonnikas seurani välillä Mikkeli-Lappeenranta, mutta uskon, että suhteemme kestää tämän ja että voimme ottaa menettämämme yhteisen ajan takasin seuraavien kuukausien aikana.

Kirjoittaja on ylittänyt onnistuneesti valtakunnan rajan ja istuu onnellisena vaimon kanssa bussissa kohti uutta kotia ja alkavaa avoliittoa.

Kokemus nro 5: omasta kodista luopuminen
Niin kuin jo yllä kirjoitin en kokenut juurikaan haikeutta jättäessäni taakse oman kotini ja kotimaani. Yllätyksekseni tuleva asuinsijani Pietarissa tuntuikin jo etukäteen kodilta ja lähtemisen koin lähinnä matkaksi kotiin. Kokemuksena tämä oli minulle kannustava ja positiivinen, en tarvitse suuria kulisseja löytääkseni kotini. Toisaalta koti taitaakin olla enemmän henkinen tila kuin fyysinen paikka: Koti voi olla missä tahansa, kunhan siellä voi tuntea itsensä onnelliseksi ja olonsa turvalliseksi; paikka jossa voi tarpeentullen rauhoittua ja jonka voi mieltää omakseen. Tietyn määrän omaa tilaa tarvitsee varmaan jokainen, mutta on vain asennoitumiskysymys riittääkö 10 neliötä, vai tarvitaanko 50:tä.
Metallican sanoituksia lainaten "Where I lay my head is home".

Joko jännittää?

Olen kuullut otsikossa esitetyn kysymyksen lukuisia kertoa viime viikkojen aikana ja joka kerta olen huomannut vastaavani: ”ei oikeestaan, lähinnä vaan ootan koska pääsee lähteen”. Eilen, viimeisenä iltana ennen lähtöä, ajattelin ennen nukahtamistani tänne kotimaahan jääviä ystäviäni ja mieleeni palasi tämä monien esittämä kysymys. Aloin pohtimaan jokohan minua nyt vajaa vuorokausi ennen h-hetkeä jännittäisi? ”Eipä oikeestaan, lähinnä vaan ootan et pääsis jo Venäjälle ja Pietariin, näkemään ja kokemaan jotain uutta, oppimaan kieltä, ihmettelemään uutta kulttuuria, tapaamaan uusia ihmisiä, solmimaan uusia ystävyyksiä, matkustamaan, näkemään maailmaa jne.” –olivat ensimmäisiä ajatuksiani. En vieläkään löytänyt jännityksen tunnetta itsestäni! Jäin pohtimaan pitäisikö minua jännittää. Kai se olisi ainakin melko normaali ja ymmärrettävä tuntemus.

Toisaalta, mitä on jännitys? Itse määrittelisin jännityksen jonkinasteisena epäilyksenä, epävarmuutena tai pelkona tulevasta: pohdiskeluna siitä, miten asiat tulevat sujumaan, meneekö kaikki niin kuin olen kuvitellut, pärjäänkö sittenkään, entä jos en pärjää. Epävarmuudesta tai tietynasteisesta pelosta huolimatta en pidä jännitystä mitenkään negatiivisena tuntemuksena. Usein jännitys juuri valmistaa tulevaan ja virittää oikeaan mielentilaan edessä olevia haasteita varten. Varmaankin parhaimmat pelini nuorena jääkiekkoilijanalkuna olen pelannut juuri silloin, kun pukuhuoneesta lähtiessä kentällemeno on arveluttanut ja päässä on pyörinyt ajatus - miten tässä mahtaa käydä? Vastaavasti esiintymistilanteisiin kuuluu pieni kipristely vatsanpohjalla ja ajatukset itsensä nolaamisesta tai tärkeiden asioiden unohtamisesta. Toisaalta, nämä ovat lähes aina takuuvarma merkki siitä, että kaikki menee hyvin.

Tällä hetkellä on kuitenkaan koe jännittäväni. Tiedän aivan varmasti, että kaikki ei tule menemään niin kuin olen ajatellut, edessä on monia yllätyksiä ja varmaankaan ne kaikki eivät ole pelkästään positiivisia. Tulee monia tilanteita, joissa en pärjää – en ainakaan venäjänkielelläni. Hyvinkin todennäköisesti mokaan jossain vaiheessa ja nolaan itseni. Asuntolasta ei ole juuri mitään mietoa; sellainen pitäisi olla, mutta muuta tietoa en ole saanut. Paikallinen tutorini, jonka tehtävänä olisi ollut opastaa minut alkuun, irtisanoutui tehtävästään jo pari viikko sitten, mutta seuraajasta ei ole kuulunut mitään. Eikö näiden kaikkien epävarmojen ja arveluttavien seikkojen edessä kuuluisi tuntea jännitystä? Kaikesta huolimatta päällimmäisin tunteeni on odottava. Odotan sitä, että pääsen Pietarissa ulos bussista lukuisten kassieni kanssa, koitan selviytyä taksiin ja selvittää kuskille mihin minut tulisi viedä. Jottei homma kävisi turhan helpoksi, unohdin ottaa ylös asuntolan osoitteen ;) Odotan pääsyä asuntolaan ja sen hyvin todennäköisesti täysin kielitaidotonta henkilökuntaa. No, heidän varalleen olen varannut matkaan lukuisia suklaalevyjä helpottamaan kommunikointia. Odotan oman huoneeni näkemistä: onko se positiivinen vai negatiivinen yllätys. Odotan ensimäistä kohtaamistani sekä paikallisten opiskelijoiden että vaihto-opiskelijoiden kanssa, kommunikointia heidän kanssaan, väärinymmärryksiä, häpeän tunteita, nolostumista jne. Tulevat oppitunnit siintävät jo mielessäni, ja näen silmissäni opettajan ilme, kun hän epäuskoisena pohtii, onko tuo kaveri tosiaan opiskellut venäjää yli neljä vuotta. Paikallinen byrokratia, lupakäytännöt ja muut arkiset toimet vaatinevat myös muutaman erehdyksen ja harha-askeleen. En kuitenkaan tunne epävarmuutta tai pelkoa näitä tulevia tilanteita ja haasteita kohtaan vaan odotan malttamattoman tilaisuutta hypätä tämän kaiken keskelle.

Vai olisiko se jännitys sittenkin juuri tätä: malttamatonta ja innostunutta odotusta, halua päästä perille, kohdata tuntematon ja kieriskellä siinä? Siinä tapauksessa haluan korjata aikaisempia lausuntojani ja todeta: ”Kyllä, minua jännittää!”.

Kokemus nro 4: Gradun eteneminen
Sain tällä viikolla pitkästä aikaa taas jotain oikeasti näkyvää aikaan graduni suhteen ja työn sivumäärää kasvoikin reippaasti. Myös gradun kokonaiskuva selkeni jälleen muutaman asteen ja uskonkin hahmottavani lopputuloksen taas hieman paremmin. Huojentavaa oli myös käydä työni ohjaajan juttusilla pitkästäaikaa, vaikkemme edes keskustelleet niin paljon itse työhöni liityvistä aiheista. Tärkeintä iselleni oli lähinnä se, ettei ohjaaja haukkunut minua pystyyn saamattomuuteni takia vaan kertoi yhä uskovansa työni valmistumiseen ;)

Kirjoittaja istuu tällä hetkellä bussissa jossain välillä Mikkeli-Lappeenranta ja tajusi hetki sitten olevansa väärässä bussissa! Kirjoittaja haluaa pyytää lukioitaan rauhoittumaan, hengittämää syvään ja nousemaan ylös lattialta vasta sen jälkeen, kun olette onnistuneet hillitsemään naruanne riittävissä määrin turvallisuuden takaamiseksi. Seuraavassa blogi-merkinnässä lisää matkan vaiheista.

Muuttamisesta ja materialismista

Muuttaminen on yksi niistä aiheaista, joka ei taida jättäää juuri ketään täysin kylmäksi. Mielipiteitä, vinkkejä ja kokemuksia löytyy kaikilta, ja lisäksi monet ovat myös valmiita kertomaan näistä joko kysyttäessä tai kysymättä. Muuttoon liittyy myös lukuisia legendoja ja tarinoita, joita sitten kerrotaan kaveriporukoissa. Kukapa ei olisi kuullut kaverin tuttavan, joka muutti ikkunan kautta; serkun naapurista ja hänen muuttoautoksi tilaamastaan taksista tai joukkuekaverin kolleegasta, jonka kostea muutto venyi useisiin päiviin. Myös muutettavien tavaroiden määrästä kuulee usein puhuttavan: pahvilaatikoita oli niin paljon, ettei ne edes mahtunut siihen asuntoon josta muutettiin; tai sitten oman isäni vakio juttu hänen ihmetellessään muutettavien tavaroiden määrää: "Silloin kun MINÄ muutin opiskeluaika kaikki tavarat mahtui kahteen pieneen kasiin, eikä niistä ollut kumpikaan edes täynnä".

Oma muuttoni on juuri takana ja taas kerran ihmettelen sitä tavaran määrää, joka asuntooni oli piilotettuna. Mihin ihminen tarvitsee niin paljon tavaraa, jota puolen vuoden asumisen jälkeen ei edes muista omistavansa, tai vaatteita, joista ei tiedä milloin ne ovat viimeksi olleet päällä? Onko tavaroiden määrä itseisarvo? Olenko materialisti? Onko elämäni jollain tavalla parempaa omistamieni tavaroiden ansiosta? Kysymyksiä riittää... Omalta osaltani tiedän erään syyn olevan se, etten osaa heittää mitään pois. Toisaalta en halua luopua tietyistä esineistä tai vaatteista, koska ajattelen tarvitsevani sitä vielä joskus tulevaisuudessa. Erän muuton yhteydessä tajusin omistavani arviolta kymmenet vanhat farkut, joita olin säästänyt remontin tai jonkin muun likaantumisalttiin tehtävän varalta. Joitakin - itsessään jo käyttökelvottomia - esineitä säilytän muistoina. Esimerkiksi rikkinäinen kullanvärinen Coca-Cola -jojo on mukava muisto ala-asteikäisenä voitetusta jojokisasta raumalaisen Vesselin (ruokakaupa) parkkipaikalla. Epäilemättä elämän kohokohtia, joiden muistoja kannattaa vaalia täytämällä kaapit ja komerot!

Kieltämättä tunnen oloni jollakin oudolla tavalla myös turvallisemmaksi kaikken sen turhan ja tilaa vievän, mutta ehkä vielä joskus tarpeellisen ja muistojen täyttämän, materian keskellä. Miksi näin? Tarvitsenko ympärilleni tavaroita, jotta voin tuntea itseni turvalliseksi? Eikö turvallisuuden tulisi syntyä jostain aivan muista asioista: tietoisuudesta, että omassa elämässä asiat ovat kunnossa; voi luottaa, että edessä on tulevaisuus, joka tarjoaa hyvän mahdollisuuden onnelliseen elämään; ystävistä ja rakkaista, jotka välittävät ja joihin voi luottaa hädän hetkellä?

Kokemus nro 3: muutto
Jokainen muutto on kokemus! Ainakaan itse en ole asian suhteen vielä niin rutinoitunut, että muutto ei pääsisi yllättämään. Vaikka olenkin ehtinyt muuttaa jo muutaman kerran ja pääpiirteissään itselleni on selvää kuinka asiat kannattaa hoittaa muuton yhteydessä, aina muuttoon liittyy joitakin ennalta arvaamattomia seikkoja ja yllätyksiä. Mielestäni muuttaminen myös aina jollakin tavalla pysäyttää normaalin elämän ja asiat siesovat paikoillaan odottamassa jatkuuko elämä vai ei ja mikäli jatkuu millaisena se jatkuu. Monet asiat kohtaavatkin muuton yhteydessä tiensä pään ja päätyvät tarpeettomina muistojen syövereihin tai romukoppaan, osa jatkaa elämää muuttumattomana ja toiset taas jonkinasteisen muodonmuutoksen läpikäyneinä. Myös se muuton jälkeinen tunne, kun kaikki on vihdoin viimein valmista ja voi huokaista helpotuksesta, on joka kerta yhtä helpottava ja vapauttava. Homma on ohi, asiat ja tavarat järjestyksessä ja elämä voi taas jatkua!

Valmisteluja

Usein kuulee puhuttavan, että lähden vaihtoon sinne ja sinne. Kuitenkaan vaihtoon ei vain lähdetä; se vaatii valmisteluja. Vaihtokohteesta riippuen on täytettävänä vaihteleva määrä erilaisia lippuja ja lappuja, tehtävä ilmoituksia, haettava todistuksia, käytävä kokeissa ja testeissä, anottava tukia ja avustuksia, sovittava lukuisista käytännön järjestelyistä ja viimeisenä pakattava.

Ensi kuulemalta kaikki valmistelevat toimet voivat kuullostaa melkoiselta kujanjuoksulta, enkä ihmettelisi vaikka jonkun lähtö olisikin kariutunut jo tässä vaiheessa. Varsinkin jos motivaatio koko hommaan ei ole täysin selvillä. Myös itse pohdiskelin viime kesän ja syksyn aikana prosessin raskautta ja vaivaloisuutta. Useamman kaverin lähtöpuuhia sivusta seuranneena valmistelut vaikuttivat ainakin loppuvaiheessa kokopäivätyöltä.

Opiskelija ei kuitenkaan ole yksin näiden kaikkien valmistelevien tehtävien kanssa. Yliopisto, sen kansainväliset palvelut ja kv-koordinaattorit auttavat hapuilevan opiskelijan melko vaivattomasti tämän mahdollisesti ahdistavalta tuntuvan kujan läpi. Tukena toimivat myös aikaisemin vaihdossa jo käyneet opiskelijatoverit, joilta saa monesti arvokkaita neuvoja kunkin kohdemaan tai -yliopiston käytännöistä. Tämä puolestaan helpottaa sopeutumista perillä, kun on saanut jo etukäteen jonkinlaisen käsityksen paikallisista tavoista ja oloista.

Näin lähdön kynnyksellä ja etukäteisvalmistelut muuttoa ja pakkaamista vaille tehneenä en koe prosesin olleen mitenkään vaikea tai aikaa vievä. Monia kaavakkeita, anomuksia, hakemuksia ja selvityksiä matkan varrella on joutunut täyttämään, mutta ne ovat hoituneet oikeastaan siinä kaiken muun ohessa - huomaamatta. Kaikki valmisteluihin liittyvät seikat eivät ole kuitenkaan sujuneet täysin ongelmitta: viisumin hakukäytännöt muuttuivat kesken prosessin, YTHS hukkasi HIV-todistukseni ja lopulta saan visumini muutaman päivän myöhässä alkueräiseen aikatauluun nähden. Asioiden hoitamista vaikeutti myös pyörän viipyminen huollossa yli kuukauden sovittua pitempään. Välillä on käynyt mielessä millaista se kuuluisa venäläinen byrokratia mahtaa olla, jos siihen liittyy täällä käytännöllisessä Suomessakin näin paljon epävarmuustekijöitä. Toisaalta, jälleen kerran vanha "kyllä ne kaikki sit aikanaan hoituu" -mentaliteetti on näyttänyt toimivuutensa. Asioista on turha stressata kesken kaikein, lopputulos ratkaisee kuitenkin ja jos se on onnellinen, mitä merkitystä on muutamalla ylimääräisellä mutkalla matkan keskivaiheilla? Yllätyksetön ja ennalta arvattava elämä se vasta tylsää olisikin!

Tärkeä tekiä tämänkin prosessin aikana on varmasti ollut motivaatio ja halu päästä tiettyyn päämäärään. Tässä tapauksessa vaihtoon Venäjälle, oppimaan vierasta kulttuuria ja kieltä. Uskonkin, etteivät mitkään esteet tai vaikeudet tunnu liian raskailta saati ylitsepääsemättömiltä, jos niiden takana siintää aidosti kiinnostava tavoite. Tämä pätee varmasti asiaan kuin asiaan.

Vielä ennen lähtöä pitää siis hoitaa muutto ensi lauantaihin mennessä ja valita mukaan mahtuvat tavarat. Muuton uskon sujuvan ilman suurempia ponnisteluja, koska onnistuin vuokraamaan kämppäni kalustettuna eteenpäin. Pakattavana on siis ainoastaan irtaimisto ja sekin olis tarkoitus mahduttaa alakerran varastoon. Mukaan otettavien tavaroiden ja ennen kaikkea vaatteiden valinta voikin sitten olla, itseni tuntien, hieman mutkikkaampi juttu. Perinteisesti tapanani on ollut pakata lyhyttä viikonloppureissuakin varten mukaa reilun kokoinen putkikassi ja reppu täynnä välttämättömiä vaatekertoja ym. välineitä - ihan vaan varmuudenvuoksi. Kotiin palattuani olen sitten nostellut suurimman osan vaatteista koskemattomina ja kauniisti viikattuina pinoina takaisin vaatekaappiin. Tälle reissulle pakattaessa pitäisi pystyä varautumaan sekä helmikuisiin loskakeleihin ja kesäkuiseen helteeseen että liikuntaan ja juhlaan! Tämä tarkoittanee, että kovin montaa eri vaihtoehtoa eri tilanteiden vaatimaan pukeutumiseen ei voi ottaa mukaan - ei edes varmuuden vuoksi. No, katsotaan kuinka käy ja millaisen laukkuarmeijan kanssa lähden liikkeelle...

Kokemus nro 2: päätös vaihtoonlähdöstä
Kuten aikasemmin mainitsin olen harkinnut vaihtoonlähtöä muutamia kertoja aikaisemminkin, mutta useimmiten lopullinen päätös on jäänyt tekemättä uskalluksen puutteesta johtuen. Tällä kertaa päätös kuitenkin piti. Ajankohtakin on viimeinen mahdollinen sillä ensi kesänä häämöttää valmistuminen ja sen jälkeen toivottavasti työelämä. Kun lopulta olin saanut vaihtopaikan ja lähteminen oli varmaa, tuntui se rohkealta ja jännittävältä. Olin ylittänyt yhden uuden kynnyksen ja voittanut itseni.

Sinäänsä opiskelijavaihto ei ole mitenkään ihmeellinen asia ja suuri osa opiskelijoista onkin nykyään käynyt jossain vaiheessa opintojaan ulkomailla vaihdossa. Itselleni asia kuitenkin tuntui ainakin aluksi isolta. Eräänä syynä tähän on varmasti ollut suhtautumisesani vieraita kieliä kohtaan. Kielet ovat aina olleet minulle melko vaikeita, ja ala- ja ylä-asteella jopa kammoksuin kielten tunteja. Pelko puolestaan johtui siitä, etten osannut kieliä kovinkana hyvin ja tunneilla joutui usein vaikeisiin tilanteisiin: olisi pitänyt kommunioida vieraalla kielellä, jota ei osannut. Lopulta asiasta muodostuikin itseään kasvattava kehä, kun en kieliä kohtaan tuntemaltani vastenmielisyydeltä halunnut myöskään tehdä riittävästi töitä niiden eteen, ja näin kielten tunneista muodostui aina vaan vaikeampia. Asia helpottui jonkin verran lukiossa ja ammattikorkeakoulussa, mutta lopullisesti kielipeikon sain karistettua niskastani vasta yliopisto-opintojeni aikana, jolloin vieraisiin kieliin törmää päivittäin. Samalla tietysti kielitaitoni ja itseluottamukseni asin suhteen koheni. Ruotsissa viettämäni kesä taas puolestaan vahvisti uskallustani käyttää vierasta kieltä ja olla välittämättä mahdollisista virheistä. Nyt, tämä kokemukseni vaihtoon lähdöstä, tuntuu jollain tavalla vapauttavalta ja pisteeltä tälle tarinalle.