Ajasta

Edellisen kirjoituksen tapahtumista on ehtinyt nyt kulua reilut kaksi viikkoa ja monet varmaan epäilevätkin kirjoittajan sulkeutuneen aikaisempien kokemustensa seurauksena huoneeseensa pelosta täristen ja välttelevän uusia kokemuksia. Näin ei kuitenkaan ole onneksi päässyt käymään, vaan kuluneen kaksiviikkoisen aikana on ehtinyt tapahtumaan monenmoista mielenkiintoista ja kirjoittamisen arvoista. Ongelmana on kuitenkin ollut tämä ihmiskunnan määrittelemä 24-tuntinen vuorokausi ja sen täydellinen epäkäytännöllisyys. Olen jo kauan sitten havainnut, ettei oma sisäinen kelloni ole kykenevä synkronoitumaan niin sanottuun normaaliin vuorokausirytmiin, mutta täällä opiskelija-asuntolassa vaihto-opiskelijaelämän pyörteissä näiden kahden eri aikajärjestelmän välinen ero on kasvanut entisestään. Tilannetta ei juuria helpota, että ympärillä elää kymmeniä vastaavassa tilanteessa olevia opiskelijoita, jotka havaintojeni mukaan kärsivät samasta ongelmasta.

Normaipäivä Kanal Kribojedovan asuntolassa saattaakin siis alkaa siinä puolenpäivän paikkeilla tai mahdollisesti vielä pari tuntia myöhemmin riippuen siitä mihin aikaan päivän luento alkaa. Mikäli päivällä ei satu olemaan luentoja, alkamisajankohtaa voi vain arvailla. Usein se kuitenkin sijoittuu lähemmäs yhteiskunnallisen aikakäsityksen vangeiksi joutuneiden ihmisten päivällisaikaa kuin heidän aamupala-aikaansa. Herätyksen jälkeiset aamutoimet ovat nopea suihku ja kevyt aamupala (ei pakollinen), jonka jälkeen, monesti vielä puoliuninen, kirjoittaja löntystelee rappuset alas viidennestä kerroksesta ja suuntaa luennolle, jotka pidetään alle 100 metrin päässä asuntolasta sijaitsevassa rakennuksessa. Luennot kestävät useimmiten nelisen tuntia, jonka jälkeen onkin aika harkita päivittäisen ravinnon hankkimista. Vaihtoehtoja on kolme: kevyt välipala ja salille, tukevampi ateria omia ja vaimon kokinlahjoja hyödyntäen tai tutustuminen paikalliseen maksulliseen einestarjontaan jossakin kaupungin lukemattomista ravintoloista. Useimmiten valinta on osunut ensimmäiseen vaihtoehtoon, jota on sitten täydennetty myöhemmin "illalla". Ruokailun/urheilun jälkeen on toisinaan hieman aikaa paneutua kotitehtäviin ja kieliopintoihin, mutta aina tätä mahdollisuutta ei ole suotu johtuen melko runsaasta määrästä vapaa-ajanaktiviteetteja niin asuntolalla kuin kaupungissa ylipäätään. Jos ohjelmassa ei ole mitään varsinaista menoa tai tapahtumaa, löytyy asuntolalta aina joku, kuka on valmis istumaan kahvikupin ääreen, juttelemaan niitä näitä, pelaamaan korttia tai järjestämään juhlat. Näissä erilaisissa tehtävissä aika kuluukin kuin siivillä ja kello on huomaamatta ylittänyt sen ajankohdan, jolloin se asuntolan ulkopuolella vaikuttava yhteiskunta, käy levolle. Asuntolassa puolestaan päivä tuntuu vasta todella alkaneen ja kirjoittaja on heräämässä eloon kohtalotovereidensa kanssa. Jossain vaiheessa tämän ajankohdan jälkeen tapahtuu pienoinen ryhdistäytyminen ja syntyy päätös jonkin edes hieman hyödyllisen askareen suorittamisesta päivän aikana. Järjestyksessä: sähköpostit, facebook, uutiset ja loput seuraavan päivän läksyt. Näihin aikoihin ajatuksissa käväisee useasti myös blogin kirjoittaminen, mutta ajankohta tuntuu huonolta, koska seuraavana päivänähän kirjoittaja siirtyy ulkopuolisen yhteiskunnan elämänrytmiin eikä herätykseen ole enää kuin muutama tunti aikaa. Blogin voisi päivittää sitten vaikka aamutuimaan ensitöikseen. Seuraavassa muistikuvassaan kirjoittaja nostaa päätään pehmoiselta tyynyltään, koittaa tarkentaa katsettaan kelloradion näyttöön ja muistelee onko se soinut jossain vaiheessa; luultavasti ei, tai ei ainakaan tarpeeksi äänekkäästi. Joka tapauksessa on aika kiiruhtaa päivittäiselle luennolle.

Kokemus nro 11: Kollektiivinen vastustus yhteiskunnan aikakäsityksiä vastaan
Perinteisestä vuorokausirytmistä poikkeaminen ei sinänsä ole itselleni mikään uusi kokemus ja työskentelinkin jo kotisuomessa useasti yöaikaan. Yöllä vireystasoni ja keskittymiskykyni tuntuu jostain syystä olevan parhaimmillaan. Näin ollen työskentely muiden nukkuessa ei ole koskaan ollut mikään ongelma tai outo valinta. Suomessa koin kuitenkin olevani melko poikkeava tässä suhteessa ja pyrkimys olikin tehtävien niin salliessa noudattaa perinteistä vuorokausirytmiä. Täällä asuntolassa en kuitenkaan näytä olevan asian kanssa yksin. On aivan normaalia kohdata yömyöhään läppäriään naputteleva ranskalainen, nuudelipussin kanssa keittiöön suuntaava saksalainen tai vaatteitaan pesukoneeseen kantava kiinalainen. Kotona lähiympäristö pyrki ohjaamaan elämänrytmiä lähemmäs normaalia; täällä ympäristö taas kannustaa käänteiseen vuorokausirytmiin. Onkin jollakin tavalla outoa, mutta toisaalta myös mielenkiintoista, kokea tämä normaalina toimintatapana.

Poikkeavaan vuorokausirytmiin ohjaa myös kaupungin erittäin vilkas yöelämä sekä ne lukuisat bileet, juhlat, illanistujaiset ja muut epämuodolliset tilaisuudet, joita vaihtareiden elämään kuuluu vähintäänkin riittävästi. Kuten mainittua asuntolassa seuraa riittää, jonka lisäksi paikalliset ravintolat sulkevat ovensa paikasta riippuen kello kuuden ja kahdeksan välillä. Toisaalta myös asuntola avaa ovensa vasta kello kuusi aamulla, joten sitä ennen ei ole kotiin tulemista. Juhlitun illan jälkeen vuorokausirytmi onkin kertaheitolla täysin päinvastainen siihen normaaliin yhteiskuntaan verrattuna.





Kirjoittaja lopettelee parhaillaan oman vuorokautensa tehokkainta osaa, on lukenut postit, tarkastanut facebookin, vilkaissut maailman tapahtumat uutisista, lukenut läksynsä ja kirjoittanut blogiin. Seuraavaksi alkaa kirjoittajan adaptoituminen niin kutsutun normaalin yhteiskunnan vuorokausirytmiin, peseytyminen, aamutoimet ja siirtyminen kirjastoon.