Menneiden viikkojen yhteenveto osa II

Kokemus nro 14: Venäläinen jääkiekko-ottelu
Sunnuntai-ilta olikin sitten vuorossa KHL:n ottelu CKA vastaan Metallurg Magnitogorsk. Olen käynyt kerran aikaisemmin katsomassa täkäläisen sarjan peliä Jaroslavlissa viime syksynä, mikä oli myös aikamoinen kokemus. Jaroslavlissa paikalliset jääkiekkofanit todella rakastivat suomalaisia - johtuen luultavasti Lokomotivea valmentavasta Kari Heikkilästä. Tämä rakkaus konkretisoitui sitten toisella erätauolla hallin ravintolassa, kun eräs mies sanaakaan sanomatta marssi eteemme ja alkoi laulaa maammelaulua. Pian koko ravintolan muutama satapäinen asiakaskunta kuunteli hiirenhiljaa laulua, johon tietysti mielihyvin liityimme. Esityksen päätyttyä yleisö puolestaan osoitti suosiotaan, pyrki tunkemaan kättelyetäisyydelle, räiski valokuvia ja luultavasti suurin osa paikallaolijoista halusi esittää oman tervehdyksensä kahdelle paikalle eksyneelle suomipojalle.

Täällä Pietarissa suomalaiset eivät saa aikaan ihan vastaavanlaista huomiota edes jäähallilla, mutta mielenkiintoinen kokemus tämänkertainenkin ottelu oli. Kun Jaroslavlin areenalla puitteet olivat oikeastaan yksi yhteen Hartwall- tai Länsi-Auto -areenan kanssa, Pietarin Jubileum-areena oli puolestaan hieman vanhempi halli. Kaupungista löytyy myös modernimpi Ice-Palace, jossa paikallinen CKA pelaakin osan otteluistaan. Jo sisäänpääsy Jubileumille oli osoittautua vaativaksi tehtäväksi, koska viime hetkillä ennen ottelun alkua samasta ovesta oli pyrkimässä sisään muutamia kymmeniä innokkaita jääkiekon seuraajia. Ongelma ei ollut niinkään halukkaiden määrässä vaan siinä, että kaikki halusivat ovesta sisään juuri samalla hetkellä. Tungos olikin melkoinen ja kyynärpäitään sai käyttää tosissaan pysyäkseen edes pystyssä väkijoukon keskellä. Pelottavalta tilanne alkoi näyttämään silloin, kun huomasin joukon keskellä olevan myös muutamia pikkulapsia ja erään naisen kantavan pientä sylilasta mukanaan. Vahingoilta vältyttiin tässäkin tilanteessa ja pääsimme turvallisesti halliin juuri parahiksi kuuntelemaan kansallislauluja.

Itse ottelu oli puolestaan venäläisen taitokiekon ylistystä alusta loppuun. Suomalaisilla puukäsillä varustettu entinen vasen pakki ei voi kuin ihmetellä sitä taitoa, joka kentällä liikkui! Sitä on turha edes pyrkiä kuvailemaan. Äärimmäisestä teknisyydestään huolimatta tämäkin peli osoitti kuitenkin sen, mikä saa yleisön todella syttymään. Kolmannessa erässä suomalaisillekin tutuksi tullut Maxim Sushinsky taklattiin melko rumasti keskialueella ja kotijoukkueen tähtihyökkääjä jäi tuskaisen näköisenä pitelemään polveaan jään pintaan. Seurauksena oli melkoinen torikokous, jonka päätteeksi miehestä otettiin mittaa naruneliöstä opituilla konsteilla. Mielenkiintoista oli myöskin se, että aktiivisimpana nyrkkisankarina kulmauksessa hääri hetki sitten jalkansa menettäneeltä vaikuttanut Sushinsky. Itseäni jäi ihmetyttämään myös se, että tilanteesta selvittiin pelkillä pikkukakkosilla ja Sushinskyn kympillä. Tämän kauden sääntöpainotukset ovat tosin itseltäni jääneet lukematta, joten luultavasti se sääntötuntemuksen puute sijaitsi jälleen kerran katsomossa eikä kentällä. Paikallista yleisöä asia ei jäänyt juurikaan kaivelemaan vaan tappelun jälkeen se todella heräsi eloon. Ei hallissa ollut tätä ennekään vallinnut mikään suomalainen tunnelma, mutta pieni nokkapokka nostatti tunnelmaa entisestään.

Kaukaloväkivaltaa venäläiseen tapaan


Sitten pohdittiin syylisiä, ja mikäli vaan kuulin oikein toinen, linjatuomareista sanoi tässä yhteydessä "mä en ainaka nähny mitä, ku oli välis".

Ihailtavaa pelissä olivat myös pelaajien suhtautuminen ja arvostus tuomareita kohtaan koko pelin ajan. Kentällä ei näkynyt yhtään ainutta perässähiihtäjää tai sosiaalisesti yliaktiivista pelaajaa, vaan jokainen tuomio ja tuomarin ratkaisu hyväksyttiin sellaisenaan, minkä jälkeen keskityttiin taas seuraavaan jalkakikkaan tai neppiin. Myöskään usein kritisoitua - ja ainakin Suomessa vierailleille venäläisjoukkueille tyypillistä - mailapeliä tai käsille hakkaamista ei näkynyt. Ainoa mitä pelistä jäin kaipaamaan oli juuri ne taklaukset, kulmaväännöt ja maalineduskahinat, jotka tunnetusti loistivat poissaolollaan venäläisestä kiekkoilusta. Lopputulos 3-0!

Kokemus nro 15: Miestenpäivä
Maanantai oli Venäjällä yleinen juhla- ja vapaapäivä. Tällä kertaa juhlan aiheena olivat miehet. Alunperin juhlaa on vietetty isänmaanpuolustajien ja sotilaiden kunniaksi, mutta myöhemmin päivä on muuttunut kaikki miehet käsittäväksi juhlaksi. Juhlan kunniaksi asuntolan tytöt olivat järjestäneet miehille herkullisen illallisen kakkoskerrokseen ja naiselliseen tapaan juhlapaikalla oli panostettu myös koristeluun. Alkupuheita lukuun ottamatta juhla noudatteli melko perinteistä asuntolabileiden kaavaa: seurustelua, musiikkia, tanssia, laulua, ruokaa, juomaa jne. Kokemuksena juhla oli mukava, vaikka en sitä niin omakseni tai mitenkään erityiseksi osannutkaan kokea. Tämän maan puolustukseen, kun en juuri ole osallistunut ja suomalaista vastinetta eli isänpäivääkään en ole (onneksi) vielä joutunut viettämään juhlasankarin roolissa.

Miestenpäivän juhlakattaus

Kuusipäiväisen viikonlopun jälkeen olikin sitten aika pyrkiä taas "normaalin" rytmiin, luennoille, salille ja opintojen pariin. Rytmin löytämiseksi tosin tarvittiin jälleen kerran jo aikoja sitten hyväksi havaittu vippaskonsti eli yhden yön totaalinen skippaaminen, joten tiistain ja keskiviikon välinen yö kuluikin erinäisissä hyödyllisissä ja vähemmän hyödyllisissä askareissa. Viikon pakolliset yllätysbileet koettiin sitten keskiviikkona, kun romanialainen Julian tuli iltayhdeksän aikaan ihmettelemään mikseivät suomalaiset osallistu hänen läksiäisiinsä. Suomalaiset taas ovat tunnetusti ystävällistä ja lojaalia kansaa, joten pitihän siellä kolmoskerrokset tilaisuudessa käydä väsymyksestä huolimatta pikaisesti näyttäytymässä.

Torstain mukavinta antia oli puolestaan, kun hyvä ystäväni Anne saapui tänne työreissulle ja kävimme illalla yhdessä syömässä. Edellisestä kohtaamisesta olikin ehtinyt vierähtää jo tovi. Ilta oli mukava ja tervetullutta vaihtelua keskiviikon läksiäisten jälkeen. Illan erikoisuutena voitaneen pitää yli-innokasta ja yliaktiivista tarjoilijaa, joka ehti käydä kyselemässä juomatilauksiamme kahteen otteeseen, ruokatilausta kolmeen kertaan ja pääruuankin nopea tarjoilijamme ennätti kantaa viereiseen pöytään odottamaan hyvissä ajoin ennen alkukeittojen loppumista. Ruoka oli kuitenkin hyvää ja sitä oli riittävästi!

Kotimatkalla saattaessani Annea hänen hotellilleen kohtasimme jälleen kerran suurta suomalaisrakkautta. Heilutellessani kättäni Nevskin reunalla potentiaalisille takseille paikalle pysähtyi melko nopeasti paikallinen Opel. Hintaneuvotteluiden lähtötilanteessa olivat vastakkain minun esittämäni 150 ruplaa ja kuskin vaatima 400 ruplaa. Yhteisymmärrystä ei kuitenkaan tuntunut löytyvän, joten kiitin ja suljin auton oven valmiina tähyilemään seuraavaa kulkupeliä. Kuski kuitenkin päätti vielä avata oven ja kysyä mistäpäin matkalaiset ovat kotoisin, koska venäjäni ei tainnut kuulostaa hänen korvaansa natiivin puheelta. Kun kerroin olevamme Suomesta, kuskin reaktio oli "Aaa, Suomi, Finljandii! Come in let's go!" Varmistin vielä hinnaksi sen 150 ja hyppäsimme kyytiin. Perille päästyämme Anne koitti tarjota kuljettajallemme maksua kyydistä, mutta vastaukseksi saimme kuulla, ettei meidän tarvitse maksaa, koska olimme Suomesta. Matkan aikana käydyn keskustelun perusteella oli selvinnyt, että kaveri oli työskennellyt jossakin suomalaisessa yrityksessä ja jäänyt sitten työttömäksi muutamia viikkoja aikaisemmin. Nyt hän ajeli pitkin Pietarin katuja kerätäkseen itselleen tuloja. Tästä huolimatta suomalaisten rahat eivät kelvanneet hänelle maksuksi; hänelle oli kunnia kyyditä meitä!

Kokemus nro 16: Venäläiset tykkäävät pääsääntöisesti suomalaisista
Kuten jo mainitsemaani Jaroslavlin jääkiekko-ottelu ja tämä työtön taksikuski osoittavat suomalaisia ja Suomea todella arvostetaan täällä itäisen rajan takana. Poikkeuksiakin varmasti löytyy, mutta pääsääntöisesti suomalaiset ovat täällä pidettyä kansaa. Usein venäläiset myös haluavat osoittaa tämän arvostuksensa, jolloin matkaaja voi vaan jäädä ihmettelemään heidän ystävällisyyttään ja hyväntahtoisuuttaan. Oudoksi tilanteen tekee se, kun pohtii millaisiin asenteisiin ja ennakkoluuloihin venäläisiä kohtaan törmää hyvin usein kotoisessa Suomessa.

Viikon päätteeksi olikin sitten vuorossa perjantain aamuluento venäläisestä poliittisesta järjestelmästä. Kurssia luennoi professori Dimitri Gavra, jolta ei kokemusta tästä aihealueesta puutu. Tälläkin hetkellä hän toimii venäjän hallituksen jonkinlaisena konsulttina tai neuvonantajana, minkä lisäksi näkemystä on kertynyt muun muassa edesmenneen presidentti Boris Yeltsinin kansliasta 90-luvun alusta lähtien, jolloin nykyvenäjää alettiin rakentaa ajoittain melko veristenkin vaiheiden kautta. Oman kertomuksensa mukaan Gavra istuskeli vuonna -93 juuri Yeltsinin kansliassa, kun valtansa menettämistä pelännyt valtionpäämies antoi käskyn avata panssarivaunuilla tuli kohti parlamenttirakennusta. Eränä merkkinä Gavran nauttimasta arvostuksesta voitaneen pitää myös median osoittamaa kiinnostusta häntä kohtaan. Menneenä viikonloppuna tällä Pietarissa pidettiin paikallisen parlamentin vaalit, joihin liittyen paikallinen televisio keskeytti perjantain luentomme kahteen otteeseen saadakseen luennoitsijaltamme kommentteja vaalien alla.

Luennon päätyttyä minä puolestani suuntasin televisiokameroiden keskeltä henkilökohtaiseksi oppaakseni lupautuneen Marinan kanssa kohti Eremitaasia. Erinäisistä syitä en ollut vielä koskaan aikaisemmin ennättänyt tuonne yhteen maailman suurimpaan taide- ja kulttuurihistorialliseen museoista. Oli jo korkea aika poistaa tuo aukko vajavaisesta sivistyksestäni. Eremitaasi on kylläkin niin valtavan kokoinen paikka, ettei yksi käyntikerta tee vielä ihmeitä ja katsottavaa riittää tämän jälkeenkin lukuisille käynneille. Marina on harrastanut taidemaalausta jo vuosia, vaikka opiskeleekin rahoitusta täällä Finecillä, ja hänen tietämyksensä aihealueesta olikin itseeni verrattuna hieman eri tasolla. Vähän väliä sain korvat punaisena tunnustaa tietämättömyyteni ja kysellä ”kukas se sellainen kaveri sit taas olikaan”. Ilman Marinaa kierros olisikin ollut kirjaimellisesti helmiä sialle! Kolmetuntisen kierroksemme aikana ihmettelimme mm. Rembrandtin, Michelangelon, Da Vincin, Rodinin, Monen, Renoirin, Van Goghin ja Gauguinin töitä sekä tsaarin-aikaisia arvoesineitä ja egyptiläisiä muumioita ym. historiallisia esineitä.

Kokemus nro 17: Hermitage
Valtavan kokoinen ja kaunis rakennus, joka pitää sisällään mittaamattoman arvokkaita ja mielenkiintoisia kokoelmia. Tietenkään kaikki näyttelyesineet eivät jaksa kiinnostaa, eikä kaikkiin ole edes mahdollisuutta tutustua, mutta tämä museo saa kyllä pienen suomalaisopiskelijan tuntemaan itsensä niin ajallisesti kuin fyysisestikin pieneksi.

Eräs lukuisista Eremitaasin saleista


Ranskalaisen taidemaalarin Claude Monetin (1840-1926) teos Nainen puutarhassa (1867)


Taka-alalla tsaarin-aikainen valtaistuin ja edessä itse tsaari



Viikonlopun toinen mielenkiintoinen kulttuurielämys sijoittui sunnuntaille, kun Anna ja Dasha olivat lupautuneet käyttämään meitä Pietarin eteläpuolella sijaitsevassa Puhskinan kaupungissa. Nimensä kaupunki (aikaisemmin Tsarskoe Selo) on saanut kirjailija Aleksander Pushkinin mukaan. Kaupungissa sijaitsee myös Katarina II palatsi, jossa kävimme kierroksella. Taas kerran sai suomipoikien päät pyöriä ihmetellessä sitä loistoa ja ylväyttä, jonka palatsi piti sisällään! Ratkiriemukas reissu päättyi myöhemmin iltapäivällä keilaradalle, jossa taas kaadettiin innokkaasti - siis keiloja.


Kirjoittaja huokaa syvään ja toivoo sekä itsensä että mahdollisten lukijoidensa puolesta, ettei enää tämän jälkeen joudu muistelemaan yli kahden viikon takaisia tapahtumia kirjoituksissaan.

Loppuviikon aikana kirjoittaja tulee istumaan yhteensä 54 tuntia venäläisessä junassa matkalla Murmanskiin ja sieltä takaisin, joten seuraavaa päivitystä voinee odotella ensi viikolla. Etukäteen ajateltuna voisi olettaa kokemusvaraston karttuvan myös tällä reissulla...