Joko jännittää?

Olen kuullut otsikossa esitetyn kysymyksen lukuisia kertoa viime viikkojen aikana ja joka kerta olen huomannut vastaavani: ”ei oikeestaan, lähinnä vaan ootan koska pääsee lähteen”. Eilen, viimeisenä iltana ennen lähtöä, ajattelin ennen nukahtamistani tänne kotimaahan jääviä ystäviäni ja mieleeni palasi tämä monien esittämä kysymys. Aloin pohtimaan jokohan minua nyt vajaa vuorokausi ennen h-hetkeä jännittäisi? ”Eipä oikeestaan, lähinnä vaan ootan et pääsis jo Venäjälle ja Pietariin, näkemään ja kokemaan jotain uutta, oppimaan kieltä, ihmettelemään uutta kulttuuria, tapaamaan uusia ihmisiä, solmimaan uusia ystävyyksiä, matkustamaan, näkemään maailmaa jne.” –olivat ensimmäisiä ajatuksiani. En vieläkään löytänyt jännityksen tunnetta itsestäni! Jäin pohtimaan pitäisikö minua jännittää. Kai se olisi ainakin melko normaali ja ymmärrettävä tuntemus.

Toisaalta, mitä on jännitys? Itse määrittelisin jännityksen jonkinasteisena epäilyksenä, epävarmuutena tai pelkona tulevasta: pohdiskeluna siitä, miten asiat tulevat sujumaan, meneekö kaikki niin kuin olen kuvitellut, pärjäänkö sittenkään, entä jos en pärjää. Epävarmuudesta tai tietynasteisesta pelosta huolimatta en pidä jännitystä mitenkään negatiivisena tuntemuksena. Usein jännitys juuri valmistaa tulevaan ja virittää oikeaan mielentilaan edessä olevia haasteita varten. Varmaankin parhaimmat pelini nuorena jääkiekkoilijanalkuna olen pelannut juuri silloin, kun pukuhuoneesta lähtiessä kentällemeno on arveluttanut ja päässä on pyörinyt ajatus - miten tässä mahtaa käydä? Vastaavasti esiintymistilanteisiin kuuluu pieni kipristely vatsanpohjalla ja ajatukset itsensä nolaamisesta tai tärkeiden asioiden unohtamisesta. Toisaalta, nämä ovat lähes aina takuuvarma merkki siitä, että kaikki menee hyvin.

Tällä hetkellä on kuitenkaan koe jännittäväni. Tiedän aivan varmasti, että kaikki ei tule menemään niin kuin olen ajatellut, edessä on monia yllätyksiä ja varmaankaan ne kaikki eivät ole pelkästään positiivisia. Tulee monia tilanteita, joissa en pärjää – en ainakaan venäjänkielelläni. Hyvinkin todennäköisesti mokaan jossain vaiheessa ja nolaan itseni. Asuntolasta ei ole juuri mitään mietoa; sellainen pitäisi olla, mutta muuta tietoa en ole saanut. Paikallinen tutorini, jonka tehtävänä olisi ollut opastaa minut alkuun, irtisanoutui tehtävästään jo pari viikko sitten, mutta seuraajasta ei ole kuulunut mitään. Eikö näiden kaikkien epävarmojen ja arveluttavien seikkojen edessä kuuluisi tuntea jännitystä? Kaikesta huolimatta päällimmäisin tunteeni on odottava. Odotan sitä, että pääsen Pietarissa ulos bussista lukuisten kassieni kanssa, koitan selviytyä taksiin ja selvittää kuskille mihin minut tulisi viedä. Jottei homma kävisi turhan helpoksi, unohdin ottaa ylös asuntolan osoitteen ;) Odotan pääsyä asuntolaan ja sen hyvin todennäköisesti täysin kielitaidotonta henkilökuntaa. No, heidän varalleen olen varannut matkaan lukuisia suklaalevyjä helpottamaan kommunikointia. Odotan oman huoneeni näkemistä: onko se positiivinen vai negatiivinen yllätys. Odotan ensimäistä kohtaamistani sekä paikallisten opiskelijoiden että vaihto-opiskelijoiden kanssa, kommunikointia heidän kanssaan, väärinymmärryksiä, häpeän tunteita, nolostumista jne. Tulevat oppitunnit siintävät jo mielessäni, ja näen silmissäni opettajan ilme, kun hän epäuskoisena pohtii, onko tuo kaveri tosiaan opiskellut venäjää yli neljä vuotta. Paikallinen byrokratia, lupakäytännöt ja muut arkiset toimet vaatinevat myös muutaman erehdyksen ja harha-askeleen. En kuitenkaan tunne epävarmuutta tai pelkoa näitä tulevia tilanteita ja haasteita kohtaan vaan odotan malttamattoman tilaisuutta hypätä tämän kaiken keskelle.

Vai olisiko se jännitys sittenkin juuri tätä: malttamatonta ja innostunutta odotusta, halua päästä perille, kohdata tuntematon ja kieriskellä siinä? Siinä tapauksessa haluan korjata aikaisempia lausuntojani ja todeta: ”Kyllä, minua jännittää!”.

Kokemus nro 4: Gradun eteneminen
Sain tällä viikolla pitkästä aikaa taas jotain oikeasti näkyvää aikaan graduni suhteen ja työn sivumäärää kasvoikin reippaasti. Myös gradun kokonaiskuva selkeni jälleen muutaman asteen ja uskonkin hahmottavani lopputuloksen taas hieman paremmin. Huojentavaa oli myös käydä työni ohjaajan juttusilla pitkästäaikaa, vaikkemme edes keskustelleet niin paljon itse työhöni liityvistä aiheista. Tärkeintä iselleni oli lähinnä se, ettei ohjaaja haukkunut minua pystyyn saamattomuuteni takia vaan kertoi yhä uskovansa työni valmistumiseen ;)

Kirjoittaja istuu tällä hetkellä bussissa jossain välillä Mikkeli-Lappeenranta ja tajusi hetki sitten olevansa väärässä bussissa! Kirjoittaja haluaa pyytää lukioitaan rauhoittumaan, hengittämää syvään ja nousemaan ylös lattialta vasta sen jälkeen, kun olette onnistuneet hillitsemään naruanne riittävissä määrin turvallisuuden takaamiseksi. Seuraavassa blogi-merkinnässä lisää matkan vaiheista.