Lähteminen

Matkajärjestelyistä olen kirjoittanut jo aikaisemmin, joten en palaa niihin enää tässä sen tarkemmin kuin toteamalla, että lopulta mukaani lähtivät täyteen pakatut matkalaukku, rinkka, iso kassi, reppu, olkalaukku ja muovikassi. Alkuperäinen kokoonpano muuttui vielä aivan viime metreillä pitkään ja uskollisesti palvelleen ja erittäin tilavan kassini sairastuttua lähtöpäivän aamuna vetoketjuttomuuteen. Tämän kokeneen sotaratsun jättämän ammottavan aukon paikkaajiksi jouduttiin nostamaan alemmilta sarjatasoilta iso kassi, olkalaukku ja muovikassi. Näille melko kokemattomille tulokkaille komennus on tietysti ainutlaatuinen tilaisuus antaa näyttöjä ja ottaa paikkansa raskaammista sarjoista. Erityisen paljon odotetaan lupaavalta ja alemmissa sarjoissa vakuuttaneelta isolta kassilta.

Muutin pois omasta asunnostani viime sunnuntaina ja luovutin kämpän vuokralaiselleni, jonka voi sanoa olleen todellinen löytö. Tuntuu kuin meidät olisi tarkoitettu toisillemme: Minä tarvitsin vuokralaisen helmi-kesäkuun väliselle ajalla, halusin vuokrata kämpän kalustettuna ja jättää sinne mahdollisimman paljon tavaroita. Vuokralaiseni puolestaan tarvitsi asunnon juuri samaiselle ajalle, asunto saisi olla mielellään kalustettu ja omia tavaroita on mukana melko vähän, koska hän on Suomessa vain kesäkuun loppuun asti kestävällä työkeikalla.

Muuton jälkeisen viikon olen lähinnä odotellut lähtöä ja asustellut yöt rakkaan siskoni luona ja päivät kirjastolla lähes yhtä rakkaan graduni kanssa. Viikon aikana tuli törmättyä moniin tärkeisiin ystäviin viimeistä kertaa vähään aikaan ja samalla toivotettiin hyvät keväät puolin ja toisin. Tietysti kävin hätäisesti hyvästelemässä myös ravintola GM:n keskiviikko iltana. Tein viikon aikana myös viime hetken hankintoja ja koitin useampaan otteeseen kertailla mielessäni tarvitsemiani tavaroita. Hankintalistalla oli mm. 12 levyä Fazerin suklaata, joilla on tarkoituksena voidella paikallisen byrokratian rattaita, ja salmiakki, mikä on itse asiassa siitä kummallinen hankinta, etten juurikaan syö salmiakkia tai ylipäätään muitakaan makeisia normaalisti. Alistuin siis massan alla, ja ostin salmiakkia matkaan, koska kaikki sanoivat sen olevan aivan ehdoton hankinta pidemmälle ulkomaanreissulle. No, onneksi kyse oli salmiakista eikä esimerkiksi koivuklapeista. Niitäkin olisin varmaan pakannut mukaan, jos vain joku olisi keksinyt väittää tarpeeksi ponnekkaasti minun ehdottomasti kaipaavan juuri koivuklapeja ulkomailla!

Lähinnä viimeinen viikko kului siis odottavissa tunnelmissa ilman sen suurempia tapahtumia. Mielenkiintoinen huomio viikon aikana oli kuitenkin sopeutumiskykyni muuttuviin tilanteisiin. Olen joskus aikaisemminkin ollut havaitsevinani itsessäni tällaisia piirteitä, mutta huomio pääsi kieltämättä hieman yllättämään. Kävin torstaina viemässä viimeisiä tavaroitani asuntoni (jota siis vuokralaiseni jo asuttaa) varastoon. Paikka, joka viimeisen neljän vuoden aikana on totellut nimeä koti, ja joka ehti myös muodostua kodinkaltaiseksi, rakkaaksi turvasatamaksi maailman vaarojen uhatessa ei herättänyt enää minkäänlaisia tuntemuksia. Tiesin ulos loistavien valojen perusteella täysin vieraan ihmisen viettävän iltaansa minun kodissani, minun tavaroideni ja astioideni keskellä, mutta tuolla hetkellä en tuntenut minkäänlaista sidosta kyseistä paikkaa saati siellä olevia esineitä kohtaan. Miten nopeasti olinkaan sopeutunut tilanteeseen, unohtanut menneen ja asennoitunut sen hetkiseen elämääni. Viikon asustelu Hannan ja Heikin luona tuntui tuolloin täysin normaalilta tilanteelta, jossa voisin viipyä pidempäänkin. Toisaalta seuraavana päivänä odottava muutto vieraaseen maahankaan ei tuntunut mitenkään oudolta tai edes jännittävältä, pikemminkin itsestään selvältä asialta. Näin kuluikin tapahtua!

Olen aina pitänyt itseäni melko sopeutuvaisena ihmisenä, jota pienet muutokset tai epävarmuus ei yleensä haittaa saati ahdista. Vanhan poistuessa olen kokenut luontevaksi jatkaa eteenpäin ja tutustua mielenkiinnolla uuteen. Kuitenkin koti on ollut minulle aina tärkeä ja jollakin tavalla myös pyhä paikka, jossa nuollaan haavat, kerätään voimia ja josta lähdetään taas uudestaan liikkeelle. ”Kotiin voi aina tulla, oli tilanne mikä hyvänsä” on varmasti monelle tuttu viesti lapsuuden kodista. Minä ainakin olen imenyt tuon asenteen ja ajattelutavan vanhemmiltani, ja myöskin vienyt sen mukanani omaan kotiini.

Kirjoitin aikaisemmin omistamistani tavaroista ja esineistä, ja pohdin tuovatko ne minulle turvallisuuden tunteen tai olenko kiintynyt materiaan onneni lähteenä. Ainakin tämän kokemuksen perusteella voinen todeta, että loppujain lopuksi se ei ole materia, joka tekee minut onnelliseksi tai saa tunteman oloni turvalliseksi. Kaiken tavaramäärän keskellä nämä asiat voivat tuntua tärkeiltä, mutta lopulta niiden menettäminen ei sitten taida kuitenkaan olla kovin suuri juttu. Tiettyjä tavaroita uskon kyllä edelleenkin tarvitsevani turvakseni ja mielenrauhan säilyttämiseksi. Tähän joukkoon kuuluvat ehdottomasti ainakin kännykkä, i-pod, läppäri, kukkaro ja nuuskapurkki. Ilman näitä maallisia kapistuksia tunnen itseni vajaaksi.

Mutta palataanpa lopuksi vielä siihen tulomatkaan, jonka vaiheita suurin osa teistä on varmaankin tullut tänne naureskelemaan. Valitettavasti kerrottavana ei ole mitään kovinkaan suurta seikkailutarinaa, vaikka satuinkin astumaan väärään bussiin Jyväskylässä. Bussi, jolla minun piti lähteä reissuun olisi kulkenut reittiä Jyväskylä-Mikkeli-Lappeenranta, josta matka jatkuisi puolestaan venäläisen Sovavto-bussifirman liikennöimällä autolla aina Pietariin asti. Nyt kuitenkin kävi niin, etten astunutkaan lähtiessäni tälle reitille lähtevään autoon vaan siihen toisen, joka ajoi Jyväskylästä suoraan Lappeenrantaan. Minulta jäi siis näkemättä Mikkeli ja jouduin hytisemään Lappeenrannan matkakeskuksen pihalla puolisen tuntia odotellessani Sovavtonin saapumista. Suurimman menetyksen harha-askeleeni takia joutui kokemaan luultavastikin tulevien kuukausien aikainen avopuolisoni Matti, joka oli nousemassa bussin kyytiin Mikkelistä (Matti muuten kantaa tästä eteenpäin titteliä vaimo ainakin tuonne kesäkuun loppuun asti). Häneltä jäi nyt siis kokematta luonnikas seurani välillä Mikkeli-Lappeenranta, mutta uskon, että suhteemme kestää tämän ja että voimme ottaa menettämämme yhteisen ajan takasin seuraavien kuukausien aikana.

Kirjoittaja on ylittänyt onnistuneesti valtakunnan rajan ja istuu onnellisena vaimon kanssa bussissa kohti uutta kotia ja alkavaa avoliittoa.

Kokemus nro 5: omasta kodista luopuminen
Niin kuin jo yllä kirjoitin en kokenut juurikaan haikeutta jättäessäni taakse oman kotini ja kotimaani. Yllätyksekseni tuleva asuinsijani Pietarissa tuntuikin jo etukäteen kodilta ja lähtemisen koin lähinnä matkaksi kotiin. Kokemuksena tämä oli minulle kannustava ja positiivinen, en tarvitse suuria kulisseja löytääkseni kotini. Toisaalta koti taitaakin olla enemmän henkinen tila kuin fyysinen paikka: Koti voi olla missä tahansa, kunhan siellä voi tuntea itsensä onnelliseksi ja olonsa turvalliseksi; paikka jossa voi tarpeentullen rauhoittua ja jonka voi mieltää omakseen. Tietyn määrän omaa tilaa tarvitsee varmaan jokainen, mutta on vain asennoitumiskysymys riittääkö 10 neliötä, vai tarvitaanko 50:tä.
Metallican sanoituksia lainaten "Where I lay my head is home".